Aika on käynyt sisään ja on palattava Suomeen. Valitettavasti ei ole tuliaisia kenellekään, kuten äidilleni, lapsilleni, lastenlapsille, veljelleni, veljen vaimolle ja muutamille muillekin. Ahdistaa pelkkä ajatuskin tuliaisista.  En tiedä mitä ostaisin, mitä läheiseni toivoisivat pitäisivätkö he niistä kuitenkaan.Vanhan trauman poruja varmaan, isäni ikävä mantra “ei sillä mittään tee", teki aikoinaan epävarmaksi lapsen, joka halusi isää ilahduttaa mm. ostamillaan joululahjoilla.

Hyvä isä minulla silti oli, kun olin yli 30 vee puhuttiin jo aika paljonkin, aina kotona käydessäni. Joskaan ei mitään syvällisiä, vaan sellaista tavallista smalltalkia. Kun olin jotain 35 vuotias ja rakensin taloa, niin jo eläkkeellä oleva isäni ajoi lukuisia kertoja mopolla 40 km:n matkan kotoaan talotyömaalleni muuraamaan. Äitini rakastaa häntä yli kaiken, niin, että vielä 10 vuotta isäni kuoleman jälkeenkin äitini häntä päivittäin ikävöi ja näkee joka yö unta, että on kodissaan hänen kanssaan, vaikka isä ei puhunut, eikä pussanut, eikä hempeä anellut, eikä ätini mukaan rakkauttaankaan pahemmin suusanallisesti ilmaissut. Isäni oli sanonut, että hän osoittaa sen teoillaan. Tiedä sitten miten. Haikeasti ajattelen ajattelen omaa, ensimmäistä avioliittoani. Joka päivä jotenkin, vaikka ei pitäisi, koka olen uusissa naimisissa. En ollut isäni veroinen aviomies. Hopeahäät ehdimme kuitenkin viettää.Ei siitä ole kuin kolme vuotta.


Meni vähän offtopikiksi. Tuliaisista minun piti puhuman. Toisaalta ei ole ollut juurikaan aikaa tuliaisostoksia edes ajatella, kun lähes koko ajan on ollut kiinni taloa korjaavissa työmiehissä ja heidän odottelemisessaan. Ainakin yhden asian olen täällä oppinut. Thaimaalaisten puheisiin ja sopimisiin ei voi oletusarvoisesti luottaa. Jos thaimaalainen sanoo tulevansa tai tekevänsä sovitun asian sovittuun aikaan esim “huomenna klo 8 aamulla”, se voi tarkoittaa kello 13, ylihuomenna, ensiviikolla, ensi vuonna tai ei kuunaan. Jos työmiehiä tuleekin, niin pari kolme päivää kuluu tarkastamiseen ja keskusteluun, mitä pitäisi tehdä. Sitten päivä tai pari tarvittavien tavaroiden hankintaan. Ihmetyttää, että omia työkaluja heillä ei kuitenkaan ole, vaan lainaavat minun lapioitani ja vasaroitani, lamppuani, tikkaitani jne. Sitten kolme-neljä miestä tuhertaa yhden päivän hommaa viikon ja samalla sitoen talonväen yhtä pitkäksi ajaksi paikoilleen. 

Ajan hukkaa ja erittäin väsyttävää odotella ja viettää luppoa kuukausitolkulla työmiesten kanssa ja kuitenkin lopulta varsinainen vika jää korjaamatta. Päinvastoin tekevät lisää vikoja tilalle esim. liimaten putket huonosti tai ei ollenkaan ja liitokset vuotavat ja jopa irtoavat. Lopulta luottamus meni ja sanoin, etten halua enää yhtään työntekijää tänne korjaamaan, vaikka ei itseni “takuutyötä” tarvitse maksaakaan. Aikaa kuluu kuukausia heidän kanssaan ja silti minun on joka tapauksessa lopulta itse tehtävä työ ja paikkailtava ammattitaidottomien tekijöiden jälkiä. Joudun itse maksaa osat, mutta tiedän ainakin mitä saan, kun itse teen. Offtopikiksi taas. Laatutalo olisi oman jutun arvoinen, ehkä kirjoitan siitä joskus.