Uutisten mukaan homo-ohjelman seurauksena lyhyessä ajassa jo 10000 on eronnut kirkosta. Vähän huvittaa kuinka monet kiukkuisina uhkailevat eroavansa kirkosta, jos sitä tai tätä ei kirkossa hyväksytä, tai hyväksytään. Ikäänkuin se ketään heilauttaisi, nykyään. Useimpia pitänee kirkossa kiinni pelkkä perinne. Kirkkoa he tarvitsevat vain muutaman kerran elämässään. Nimen annossa, rippikoulussa, häissä ja hautajaisissa. Joskus joulukirkossa.

Lutherilaiseen kirkkoon ei Suomessa vapaaehtoisesti liitytä, vaan siihen joudutaan kasteen yhteydessä, jos vanhemmat ovat luterilaisia. Useimmile kastetapahtuma on lähinnä pelkkä nimenantoseremonia eli  "ristiäiset".  Jotkut jopa ihmettelevät voiko lapselle nimeä muulla tavoin edes antaa. Sopivan sytykkeen tullessa, he vaivautuvat eroamaan kirkosta.

Monet kuuluvat kirkkoon vain, koska perinne pitää heidät siinä. Jos he eroavat, niin se ei liene kovinkaan suuri menetys kirkolle, jonka päätehtävä on saarnata evankeliumia. Käsittääkseni ainakin pitäisi olla. Evankeliumin saarna ei liene tarkoitettu kuitenkaan pelkästään kirkon jäsenille, joten saarnan ulottuvissa he ovat eroamisensa jälkeenkin. Jolla on korvat se kuulkoon.

Omien aktiiviuskovaisaikani kokemuksieni perusteella voinen tehdä sen johtopäätöksen, että valtaosa lutherilaisita eivät usko kirkon opettamalla tavalla. He uskovat korkeintaan "omalla tavallaan", jos ollenkaan. Mitä omalla tavallaan uskominen sitten liekään, he ovat yleensä haluttomia täsmentämään. Sain toisinaan jopa vihamielisiä kommentteja "mitä se sinulle kuuluu", tai "se on jokaisen oma asia miten uskoo". Nykyään saa kernaasti minun puolestani ollakin.

Itse aikoinaan kuuluin myös lutherilaiseen kirkkoon, koska muiden suomalaisten tavoin minutkin oli siihen liitetty perinnäistapojen mukaisesti. 19 vuotiaana erosin, koska en uskonut "sillä tavoin kuin kirkko opettaa", vaikka en kunnolla edes tiedostanut millä tavalla kirkko opetti. Olin kuitenkin "periaatteen mies", enkä halunnut olla "sellaisen puolueen jäsen, jonka aatetta en kannattanut". Sieluni sopukoissa kuitenkin uskoin Jumalaan, Kaikki Valtiaaseen Taivaan ja maan Luojaan. Ja iltarukouksen rukoilin ties kuinka myöhäiselle iälle, hiljaa mielessäni aina samalla kaavalla kuin pakkohokemana "levolle laske Luojani.." Lopuksi lisäsin pyynnön, että Jumala ottaisi minut, mummoni, äitini, isäni, veljeni ja meillä asuneen setäni, yhtä aikaa pois. Ettei kenenkään tarvitsisi jäädä kylmään maailmaan yksin. Jumala ei toteuttanut rukoustani. Mummoni kuoli ensin. Sitten isäni. Me muut vielä sinnittelemme.

Pienenä off-topikkina, toisaalta Raamatusta löytyy aina takaportteja kaikkeen. Eräässä mielessä "yhdessä taivaaseen meno" saattaa olla mahdollistakin. Siellä sanotaan "me, jotka olemme elossa, jotka jäämme tänne Herran tulemukseen, emme suinkaan ehdi ennen niitä, jotka ovat nukkuneet.. Kristuksessa kuolleet nousevat ylös ensin.. sitten meidät, jotka olemme elossa, jotka olemme jääneet tänne, temmataan yhdessä heidän kanssaan pilvissä Herraa vastaan yläilmoihin…" 

Sen verran pelkään kuolemista, että haluaisin olla tuossa tempausporukassa, joka ei fyysistä kuolemaa koe lainkaan.

Palatakseni aiheeseen, siihen aikaan, kun erosin kirkosta, se ei käynyt yhtä helposti kuin nykyään. Täytyi mennä kirkkoherranvirastoon tekemään eropaperit. Muistan kuinka kanslisti oli hyvin pahoillaan asiasta ja kehoitti papin puheille ennen eropäätöstä. En kuitenkaan halunnut, jolloin kanslisti kirjoitti eroamisen syyksi "ei halua uskoa". Loukkaannuin vähän, koska en niin sanonut. Otin paperin ja korjasin siihen syyksi "en halua kuulua kirkon järjestöön".

Muutamien vuosien kulutta tulin henkilökohtaiseen uskoon. En liittynyt kirkkoon takaisin vaan avioliiton myötä baptistiseurakuntaan, koska vaimoni kuului siihen. Toimin seurakunnassa enemmän tai vähemmän aktiivisesti parikymmentä vuotta kunnes kelkkani vauhti kiihtyi hengellisessä alamäessä niin, että jotenkin paloin loppuun ja erosin seurakunnasta.

Jos perimmäistä syytä etsisi, niin varmaan hengellinen alamäkeni aiheutti sen, että "sielunvihollinen pääsi voitolle" ja tilalle tuli elämääni siinä määrin paljon maailmallisuutta, ettei vaimonikaan kestänyt ja lähti. Oliko se sielunvihollinen vai mikä, en tiedä enää mihin uskoa, mutta hyvä kuitenkin olla joku, jonka niskoille sysätä omat syntinsä. Liikenteessäkin hampaita kiristellään aina toisille, kun eivät osaa ajaa sääntöjen mukaan yhtä hyvin kuin itse. Se on kai sitä olemassaolon taistelua.

Mutta vaikka puusta heinistä ja oljista tekemäni kyhäelmä paloikin, niin uskon liekkini, toivon mukaan, pihisee vielä sen verran, että armosta helvetin tulelta pelastun, kun aikani on täältä eritä, tavalla tai toisella. Mieluummin sillä toisella.