Veturinkuljettajan kuolemaan johtaneita junaonnettomuuksia tapahtuu onneksi harvoin. Sen sijaan kuljettajia traumatisoivia alle jääntejä tapahtuu suhteellisen usein. Ne saattavat aiheuttaa kuljettajille syyllisyyden tunteita, vaikka he eivät mahda asialle mitään. Monet alle jäänneistä syntyvät itsetuhoisten henkilöiden hypätessä junan eteen.

Myös minun veturini alle on jäänyt yksi ihminen. Paljon sitä olen ajatellut. Miksi juuri minun?

Eihän siinä tarvitse kuin istua

”Eihän siinä tarvitse kuin istua”, kuvaili eräskin käsityksiään veturinkuljettajan ammatista. Todellisuudessa kuljettajan työ on äärimmäisen vastuullista ja vaatii tietotaitoa, hyvää fysiikkaa, terveyttä, vireyttä, valppautta ja stressinsietokykyä.

Puhumattakaan sopeutumisesta luonnottomaan uni-valveillaolo -rytmiin. Voi sanoa, että vaatimuksiin nähden myös pieneen palkkaan. Viime vuosina sopeutumiskyky on joutunut entistä enemmän koetukselle, koska monien muiden ammattikuntien tavoin kuljettajienkin työvuoroja on ruvettu suunnittelemaan ensisijaisesti taloudellisten etujen mukaan, priorisoimalla mm. henkilökunnan käytön tehokkuutta.

Se on merkinnyt lepo- vapaa-aikojen lyhentymistä minimiin. Palautumisaika työstä, ennen uutta työputkea, jää käytännössä usein riittämättömiksi, mikä on mielestäni myös turvallisuusriski. Perhe- ja muu sosiaalinen elämä kärsii, eikä harrastuksille juuri jää aikaa. On ikään kuin aina kiinni työssä.

Jos sama tappotahti jatkuu, niin miten nuoret kuljettajat jaksavat tulevaisuudessa? Erityiseläkeikäetukin on heiltä otettu pois. Joskus tuntuu, että johto luulee kuljettajien olevan koneita, jotka pystyvät kuin napista painamalla ottamaan lyhyillä tauoilla muutaman minuutin torkut, mihin vuorokauden aikaan tahansa, ja  sitten ovat taas pirteitä kuin peipposet ja valmiina kuin partiopoika hoitamaan velvollisuutensa. Tulevaisuudessa robotit saattavat ajaakin junia. Mutta vielä ei ole se aika.

Tekevälle sattuu

Väsymys on kiellettyä rautateillä työskenneltäessä. Siksi kukaan ei uskalla ääneen sanoa, että ovat joskus väsyneitä tarttuessaan ”rattiin” tai ”joystikkiin”, joiksi veturityypistä riippuen tehonsäätövipuja kutsutaan. Tietyissä tilanteissa väsymyksen aiheuttama huomiovirhe, kulunvalvontalaitteista huolimatta, voi aiheuttaa huomattavat taloudelliset vahingot, ympäristökatastrofin, sekä ihmishenkien menetyksiä. Ilmeisesti tärkeysjärjestyksessä lueteltuna…

Olen joutunut kohtaamaan henkilön alle jäämisen, pari törmäystä ja useita läheltä piti tilanteita. Juna ei täydellä hätäjarrutuksellakaan pysähdy kuin auto, Pysähtymismatka riippuu useista tekijöistä kuten junan nopeudesta, kokoonpanosta, jarrutuskyvystä ja keliolosuhteista. Yllätystilanteessa huonoissa olosuhteissa juna voi pahimmillaan liikkua kilometrejä ennen kuin pysähtyy.

Kerran nuori kaveri ajoi autollaan veturin kylkeen. Hän selvisi säikähdyksellä ja autonsa nokan ruttaantumisella. Kaveri sanoi, että oli ajatuksissaan, eikä katsonut tuleeko juna. Ei moni muukaan katso. Mummo työntää potkuria oikopolulla raiteiden yli, vaikka henkilöjunan nokka on jo melkein kohdalla. Oikopolkuja käytetään, koska tasoylikäytävä on ”liian” kaukana.

Samasta syystä pyöräilijä päättää oikaista ratapihan poikki, vaikka tavarajuna tukkii oikopolun. Pyöräilijä ryömii vaunun alta ja raahaa pyöränsä perässä. Tulikohan mieleen, että siinä voi käydä huonosti, jos juna lähteekin yhtäkkiä liikkeelle? Tällä kertaa lähdössä ollut veturikuski onneksi huomasi sivupeilistä, että joku vilahti junarungon alle, ja varmisti, että joku tuli sieltä myös pois, ennen kuin väänsi tehot kaakkoon.

Suomessa on vielä paljon vartioimattomia tasoristeyksiä ja vaikka olisi vartioitu ja puolipuomeilla varustettu, niin varsin usein ihmisillä on kiire ei-minnekään, kuten Kuusamo -laulussa. Vaikka puomit ovat laskeutumassa tai ovat jo kokonaan laskeutuneet, on silti koukattava niiden välistä.  Ihmiset eivät malta jäädä odottaa, kun juna näyttää tulevan huolettomasti vihellellen. Vielä ehtii. Olen nähnyt kuinka ajetaan läpi puomien, niin, että puunkappaleet vain lentelevät. Kerran taas henkilöautolla meni pitkäksi, kun puomit laskeutuivat ja otti takapakkia. Mutta ei ehtinyt, kun puomi kolahti kattoon. Auton nokka oli kuitenkin pois radalta. Parempi kurttu katossa kuin autoilija arkussa.

Junat ovat itsemurhaajien suosiossa. Viimeistä matkaa suunnittelevien pitäisi ajatella, että he eivät tee vahinkoa vain itselleen, vaan omaisille ja myös kuljettajille, jotka saavat traumoja pimeään tunneliin sukeltajista. Elämä on lyhyt, aina jossain rakosesta paistaa valo. Kun viikatemies ajaa junaa, niin tunnelin päässä ei valoa näy.