Autuaampi on antaa kuin ottaa. Iloista antajaa Jumala rakastaa jne. Minulle kuitenkin lahjojen antaminen ja pyyteetön hyvän tekeminen toisille ollut kuin kummallinen kirous, josta olen saanut kiitokseksi lähinnä potkun persuuksiin ja hyvän mielen sijasta surua ja ahistusta. Mitä isompi ja arvokkaampi antamani tai tekemäni hyvä on ollut, sitä mojovampaa monoa siitä on seurannut. Tekee kipeää, jos saa tuta, ettei antamillani lahjoilla ole ollutkaan saajalle merkitystä.
”Lahjahevosen suuhun ei katsota”, sanotaan. Se tarkoittaa sitä, että vaikka lahja ei aina olisikaan mieluinen, ei sitä pitäisi arvostella. Ei ainakaan antajan kuullen, koska se on lahja. Jostain syystä minulle on niin tehty monta kertaa. Jopa kerjäläiset ovat joskus nostaneet metelin, kun en ole tarpeeksi suurta seteliä kouraan lyönyt. Se alkoi jo lapsena, kun ostin isälleni joululahjoja. Vilpittömästi niillä halusin häntä ilahduttaa, mutta hänen tapansa oli vähättellä niitä ja sanoa ”ei sillä mitään tee”. Sanoi vielä vanhoilla päivilläänkin, kun ostimme veljeni kanssa hänelle lahjaksi haitarin, jota hän oli koko ikänsä toivonut. Purin silloin tuntojani äidilleni, että miksi hän aina tekee niin, kun annan hänelle jotain lahjaksi. Äidille tuli yllätyksenä, että olin niin herkällä päällä.
»»»»
KOMMENTIT
Cogito, ergo sum - Rollemaa: Pena in memorian
Cogito, ergo sum - Rollemaa: Unelmia virtuaalisessa tosielämässä
Anonyymi: Tyttöystävälleni myönnettiin viisumi!