Tietyissä tilanteissa monet sanovat elämänsä kulkeneen kuin filminauhana silmiensä editse. Oma elämä tosiaan on kuin elokuvaa, jonka itse käsikirjoittaa, ohjaa ja näyttelee pääosaa kuin Clint Eastwood ikään. Sivurooleissa ovat kaikki ne kanssaihmiset, joita elämänsä varrella kohtaa. Jotkut voivat olla toisen pääosankin esittäjiä omassa elokuvassa.

Oman elämänsä elokuvakin voi olla hyvä tai huono, jännittävä tai tylsä. Se voi olla romanttinen komedia, jolla on happy end. Tai se voi olla draama, joka päättyy surullisesti. Elämänsä elokuvan episodit voi jakaa karkeasti\nneljään osaan: Lapsuus, nuoruus, keski-ikä ja vanhuus. Osien rajat ovat\nhäilyvät, sitä vain siirrytään jouhevasti episodista toiseen ikään kuin havahtuen huomaamaan: -kappas vain, jokos edellinen osa päättyi.

Suraan parhaillaan kolmatta tuotantokauttani. Ikäväkseni olen saanut kuulla, että tähän asti tuottamastani elokuvasta suunnilleen puolet on ollut niin synkkää ja ikävää stoorya, ettei sitä jaksa pitempään katsoa. Kuulema liian ennalta-arvattavaa, vaikka jatkoa ei ole vielä edes käsikirjoitettu. Masentavaa, mutta uskon, ettei jatko kaikesta huolimatta ainakaan tule olemaan tyypillisten suomalaisten rainojen kaltainen, jossa\nsuuri osa ajasta ryypiskellään ja lopuksi hukuttaudutaan koskeen.

Oman elämänsä elokuva on siitä erikoinen, että sitä voi käsikirjoittaa samalla, kun esittää. Toisaalta, joidenkin mielestä elokuva olisi kokonaisuudessaan jo ennalta kirjoitettu Suuren Käsikirjoittajan toimesta ja sitä vain näytellään Suuren Ohjaajan johdolla.

Toiset taas arvelevat, että joku ihmeen Karman laki ohjaa näytelmän alusta loppuun näyttelijöiden kykenemättä itse improvisoimaan tapahtumien kulkua. Kuulostavat melko samanlaisilta. Itse ehkä ajattelen niin, että elokuvan ulkopuoliset efektit ovat Suuren Käsikirjoittajan innovaatioita, koska eihän esimerkiksi omaan syntymäänsä voi itse vaikuttaa, mutta kaikki mihin voi itse vaikuttaa, muokkaavat millainen elokuvasta tulee.

Jos kelaan oman elämäni elokuvaa taaksepäin ja muistelen kohtauksia, niin omasta mielestäni ei suinkaan aina kaikki ole ollut synkää ja ikävää. Mukavien kohtausten muistelu saa minut itkemään. Toisaalta huonotkin kohtaukset itkettävät. Kumma juttu.

Monet kohtaukset haluaisin kirjoittaa uudelleen, jos voisin. Ja osaisin. Mutta oman elämänsä elokuva juoksee nonstoppina loppuun asti ja se mikä on kirjoitettu ja esitetty on peruuttamatonta. Vain tulevaisuuttaan voi kirjoittaa toisella tavalla. Entä, jos ei keksi mitään?