Aika on käynyt sisään ja on palattava Suomeen. Valitettavasti ei ole tuliaisia kenellekään, kuten äidilleni, lapsilleni, lastenlapsille, veljelleni, veljen vaimolle ja muutamille muillekin. Ahdistaa pelkkä ajatuskin tuliaisista.  En tiedä mitä ostaisin, mitä läheiseni toivoisivat pitäisivätkö he niistä kuitenkaan.Vanhan trauman poruja varmaan, isäni ikävä mantra “ei sillä mittään tee", teki aikoinaan epävarmaksi lapsen, joka halusi isää ilahduttaa mm. ostamillaan joululahjoilla.

Hyvä isä minulla silti oli, kun olin yli 30 vee puhuttiin jo aika paljonkin, aina kotona käydessäni. Joskaan ei mitään syvällisiä, vaan sellaista tavallista smalltalkia. Kun olin jotain 35 vuotias ja rakensin taloa, niin jo eläkkeellä oleva isäni ajoi lukuisia kertoja mopolla 40 km:n matkan kotoaan talotyömaalleni muuraamaan. Äitini rakastaa häntä yli kaiken, niin, että vielä 10 vuotta isäni kuoleman jälkeenkin äitini häntä päivittäin ikävöi ja näkee joka yö unta, että on kodissaan hänen kanssaan, vaikka isä ei puhunut, eikä pussanut, eikä hempeä anellut, eikä ätini mukaan rakkauttaankaan pahemmin suusanallisesti ilmaissut. Isäni oli sanonut, että hän osoittaa sen teoillaan. Tiedä sitten miten. Haikeasti ajattelen ajattelen omaa, ensimmäistä avioliittoani. Joka päivä jotenkin, vaikka ei pitäisi, koka olen uusissa naimisissa. En ollut isäni veroinen aviomies. Hopeahäät ehdimme kuitenkin viettää.Ei siitä ole kuin kolme vuotta.
 »»»»

Miksi elämä on niin kiireistä, valittelin usein työelämässä vielä ollessani. Isäni oli sitä mieltä, että eläkeläisenä se vasta kiireistä onkin. Osittain allekirjoitan, joskaan “kiireisyys” ei eläkeläisenä ole suoraan verrannollista. Ei se samalla tavoin aiheuta tressiä, vaikka tekemistä riittääkin. Hyvä niin. Harva pystyy elämään ilman mitään tekemistä. Ja kun on tekemistä, niin ei ehdi märehtimään liikaa masentavia. “Parasta osaamista” – talon korjailu on vienyt suuren osan ajasta, mutta siitä ehkä erillinen bloggaus myöhemmin.

Eilen kävin ensimmäistä kertaa yksinään moottoripyörällä kaupungilla ja biitsillä. Aivan hirveä liikenne, ruuhka-aikaan saman laista kuin Bangkokissa. Eikä sääntöjä ole kuin korkeintaan teoriassa. Kunhan muistaa, että liikenne on vasemmanpuoleista, niin sillä säännöllä pärjää pitkälle. Täällä on moottoripyöräilijöillä, joita siis on todella paljon, jännä tapa tunkea itsensä joka väliin. Pyörät ohittelevat autojonoja molemmin puolin, edestä ja takaa. Ei ihme, että onnettomuuksia tapahtuu usein ja mootoripyöräilijä on aina häviävä osapuoli. Olen nähnyt monta moottoripyäräonnettomuutta ja yhden ruumiinkin makaavan kadulla.

Ajaminen modarilla ei silti minua oikeastaan juurikaan jännitä. Autolla en ole uskaltanut yrittää. Sillä on paljon kömpelömpi liikkua kaaoksessa. Ehkä en yritä kuunaan ajaa täällä autolla. Ei ole tarvetta. Motskarilla on helppo pysäköidä kauppojenkin eteen. Autolla parkin löytyminen on vaikeampaa. Pysäköinti on ilmaista, eikä mittareita missään. Pysäköinti on maksullista vain valvotuilla parkkipaikoilla ja parkkihalleissa, eikä niissäkään lyhytaikainen pysäköinti välttämättä maksa mitään.  »»»»