Sunnuntaina oli tyttäreni toisen lapsen nimenantotilaisuus. Olin töissä aamusta myöhään iltaan, mutta pääsin kuin pääsinkin käymään suoraan töistä. Vieraat olivat onneksi jo lähteneet. Lapsenlapsi tuli ovelle vastaan ja sanoi ”pappa”. Ja papan piti laittaa lapasta käteen ja mitä milloinkin.

Ei minua haittaa enää yhtään se, että kutsutaan papaksi. Se aika on ollutta ja mennyttä, jolloin en halunnut itseäni papaksi kutsuttaman. En oikein edes keksinyt miksi minua voisi kutsua. Nyt on päinvastoin. Tunnen pientä ylpeyttä arvonimestäni ja lapsenlapsistani, joita on jo kolme. Olen hyväksynyt vanhenemiseni. Kumma miten onkin tyystin kadonnut stressi ikääntymisestä. Se on ihmisen osa. ”Me vanhenemme kuin vaate”, sanoo Raamattukin.

Edelleen värjäilen hiuksiani, voihan niitä värjäillä niin kauan kuin hiuksia on. Vaikka ikääntyminen ei ole enää minulle ongelma, niin on sekin silti kivaa, kun jotkut sanoo minua kymmenen vuotta nuoremman näköiseksi.

Uusi tyttären tytär oli kasvanut paljon, kun vertaa siihen kuinka pieni hän oli  pari kuukautta etuajassa syntyessään. Join kakkukahvit ja lähdin poikani kanssa asunnollemme. Nuorin poikani oli edustamassa perhettäni nimenanto -tilaisuudessa. Sovin, että käyn hakemassa tyttäreni perheen meille kylään seuraavana päivänä.

Maanantaina olin, nukkumisesta huolimatta, väsynyt työputken jälkeen. En oikein jaksanut tehdä mitään ja kaikenlaista pitäisi tehdä. Kissaa ei näkynyt koko päivänä. Vaimoni löysi sen poikani huoneesta ja toi olohuoneeseen ja sanoi, ettei Birdie ole nyt kunnossa.

Säikähdin nähdessäni hänen silmänsä. Pupillit olivat laajentuneet äärimmilleen, väriltään ruskeat. Normaalia safiirinsinistä väriä ei näkynyt yhtään. Kissa vapisi ja heilutti päätään, eikä pysynyt jaloillaan. Tunnustellessa tuntui kuinka sydän takoi vimmatusti. Soitin heti eläinlääkärille ja hän kysyi voinko tulla puolen tunnin päästä, varttia vaille viisi.

Onneksi vaimoni ei ehtinyt ottaa autoa. Aikataulu oli tiukka. Vein ensin vaimoni iltakouluun ja sieltä ajoin niin nopeasti kuin pääsin eläinlääkärille. Olin paikalla tasan sovittuun aikaan. Kävi ilmi, että kisullamme on katkarapuallergia ja täysi toipuminen kestää viikon. Lääkäri antoi pari piikkiä ja vielä pitäisi piikittää kaksi kertaa tämän viikon aikana. Tänään pupillit olivat jo lähes normaalit ja kauniin sininen väri välkehtii kissan silmissä, joten eiköhän se siitä toivu. Katkikset ja kalaruoat ovat luonnollisesti  pannassa häneltä tästä eteenpäin.

Tuskin olin palannut lääkäriltä, kun ajoin hakemaan tyttäreni perheen ja samalla rupeamalla vaimoni koulusta. Kuusi henkilöä ja kaksi turvaistuinta teki viiden hengen autosta hiukan ahtaan, mutta matkakaan ei ollut pitkä. Päästyämme parkkipaikalle vaimoni kävi hakemassa vanhimman poikani ja hänen tyttärensä samaan aikaan kylään.

Puheensorinaa ja vilskettä riitti, mikä oli ihan mukavaa, pienoisesta työuupumuksestani huolimatta. Ympärilläni on vielä elämää. Molemmat tyttärentyttäret ovat todella suloisia. Vähän saa tietysti vahtia, etteivät satuttaisi itseään papan romuihin.

IIlemmalla nuorin poikani valitti oksennuksen tuntua ja hän kävikin oksentamassa. Taisi välillä tulla joka tuutista. Tänään minulla ollut aamusta alkaen sama fiilis. En ole oksentanut, mutta oksennuksen tuntu ollut, eikä ruoka ole maittanut. Puolen kymmentä kertaa olen käynyt ripuloimassa vessassa. Huomenna on ns. käyttöpäivä ja toivoin, että se olisi ollut vapaa. Mutta eipä tietenkään, vaan paskin mahdollinen, eli aikainen aamu huomenna.

Kaksi rikkonaista vapaa päivää viiden päivän epäsäännöllisen työputken jälkeen ei riitä palautumiseen. Vapaat eivät tunnu vapailta, jos ennen ensimmäistä vapaata on kotona kymmeneltä ja toinen vapaa päättyy klo 3.30 kellon herätykseen, että taas on lähdettävä. Onneksi lukemat aamujunassa vähenee vähenemistään. Pian on valvominen osaltani ohi –  mikäli pysyn hengissä siihen asti.