Kello herätti minut vähän ennen seitsemää. Määräni oli lähteä viemään Lotta päiväkotiin, kun Ronilla ja Veeralla oli muita menoja. Ajattelin ensin kävellä poikani asunnolle, mutta en sitten viitsinytkään. Keittiön ulkomittari näytti tulevan talven ensimmäiset airuet  -1.2°C.

Auton ikkunat olivat jäässä. Renkaat vaihdoin jo hyvissä ajoin, toissa päivänä. Ei pääse talvi yllättää. Puhdistaessani auton ikkunoita muistui mieleen lukemattomat kraappaukset ennen töihin lähtöä. Kuinka ankeaa se olikaan varsinkin aamuyöllä. Eläkepalkkani ei ole suuri, mutta on tämä silti niin onnellinen olotila, jota en vaihtaisi pois.

”Pappa tuli” sanoi Lotta iloisena. On siinä hyväntuulinen lapsi! Lotta oppinut puhumaan. Kantaessani häntä läheiseen päiväkotiin, niin höpötteli kaikenlaista: ”tuossa puu” jne.  Lähtiessäni hän huiskutti papalle, hei hei.

Ikäääntymiskompleksi

Alle ja vähän ylikin 50 -vuotiaana minulla oli kummallinen kompleksi. Jopa jo ennen 30 ikävuotta tunsin itseni ”liian vanhaksi”. Liian vanhaksi mihin?

Ajattelin myös, että, jos ja kun lapseni joskus saavat lapsia, niin en halua, että minua kutsutaan papaksi. Olla pappa tuntui jotenkin ikälopulta, ikään kuin siinä vaiheessa elämä vetelisi jo viimeisiään.

Olen kuunnellut Georg Otsin lauluja. Ne ovat lähes järjestään surumielisiä. Laulujen joukossa on monta sellaista, joita isäni usein hyräili tai soitti kitaralla, viimeisinä vuosinaan tapaili hanurillakin. Sellaisia kuin Metsäkukkia, Kuolleet lehdet, Unohtumaton ilta. Eräässä laulussaan Ots kyselee: – Muuttuuko ihminen? Laulun nimi on ”Muuttuvat laulut”. Mollissa sekin.

Muuttuuko ihminen?

Olin ennen vahvasti sitä mieltä, että minä en muutu. En mielettömyydessäni tajunnut tarvettakaan siihen. Minulla oli varmat mielipiteet monista asioista.

Voi olla, että täysin ei persoonallisuus voikaan muuttua. Tai ei ehdi pienen ihmisiän aikana, jos on mitä haluaisi itsessään muuttuvan. Edelleen poden ajoittain melankoliaa, mutta kuoletan liian pessimismin itsessäni, mikäli sellaista pukkaa.

En salli itseni joutumista epätoivoon. En toitota pahasta olostani torvea.  Korkeintaan pikkoloon puhallan, jos suuni sulkeminen on liian ylivoimaista. Yritän kantaa ristini itse, jos kantaa täytyy.

”Kantakaa toistenne kuormia” ei koske minua. Mikä sinänsä on mielenkiintoista, koska nuorempana toimin lukemattomia kertoja ikään kuin ”likasankona” ottaen vastaan ihmisten murheita. Joskus tuntui kuin pääni halkeaisi siitä kaikesta. He luottivat minuun.

Mutta, kun itselläni on murheita, niin minulla ei olekaan ketään, jolle niitä purkaisin. Vaikka olisikin, niin heilläkin on, enkä halua rasittaa heitä lisää omillani.

Ihmiset eivät jaksa kuunnella valitustani. Jotkut jopa suuttuvat. On parempi, kun minulla ”ei ole” murheita. Niitä ei ole, kun niistä ei pidä ääntä. Mikä on poissa näkyvistä on poissa mielestä.

Olen valmis allekirjoittamaan, että kyllä ne laulut muuttuvat. ”Tiko tiko” ei enää soi. Joko iän myötä itsestään tai riittävän suuren kolauksen kohdatessa. Ehkä minun tapauksessa on tarvittu molempia.

Olen muuttunut myös siten, että pappana oleminen ja papaksi kutsuminen ei minua sureta. Se on arvonimi, joka minulle on suotu ja siksi voin sitä ylpeänä kantaa. Mieluummin kuitenkin nöyränä.

En myöskään tunne itseäni enää vanhaksi. pikemminkin päinvastoin, voisin olla vanhempikin. Joka päivä vanhenen. En koe siitä enää mitään kriisiä, enkä voivottele olevani vanha.

Jos vielä toisinaan sanonkin, että ”olen jo niin vanha”, niin en tarkoita sillä voivottelua, vaan sitä, että jos esim. elämääni kohtaa onnettomuus, niin se on iästäni johtuen pian ohitse kuin Raamatun ”hetkisen kestävä lyhyt ahdistus”.

Kotini ei ole tässä maailmassa, joten annan ikäni lisääntyä rauhassa, kotiin pääsyä odotellen. Siihen asti jatkan matkaani aseman välin kerrallaan.

Kadun monia asioita

Usein julkkikset sanovat haastatteluissa menneisyydestään: ”En kadu mitään!”. Niin hyvin he ovat elämässään onnistuneet. Minä en ole onnistunut ja kadun paljonkin.

Jos voisin aikamatkustaa menneisyyteen, niin haluaisin korjata monet monet virheeni ja väärintekemiseni. Jos voisin. Georg Otsin laulu koskettaa. Yhdyn nimimerkki MrJubsen kommenttiin, ehkä pienin tarkennuksin: ”Melkein tulee kuset housuun, kun tätä kuulee. katumusta riittää. Eronneena kahden lapsen isänä tämä on niin lohduttavaa”

Mummoni ojensi minulle muistoksi lapulle kirjoittamansa värssyn Raamatusta: ”Pitä mitä sinulla on, ettei kukaan ottaisi ruunuasi”.

Vaikka välillä turhauttava, niin kuitenkin turvallinen elämä rutiineineen, oma talo, perhe-elämä, hyvä vaimo, seurakunta, Israelin Ystävät. En pitänyt mitä minulla oli ja menetin kruununi. En kuitenkaan mennyt kaulakiikkuun, en tarttunut pulloon, kuten jotkut tekevät vastaavassa tilanteessa.

Hetken stoppi ja junani nytkähti taas liikkeelle. Tuskin edes pysähtyi. Eräs matkaneuvoja opetti, että on huonoa ammattitaitoa, jos juna ”nytkähtää liikkeelle”, niin kuin romaaneissa kerrotaan. Samaten juna on pysäytettävä niin tasaisesti, ”ettei verhot heilahda”  vaunuissa.

Junani jatkaa matkaansa, vaikka itse en enää olekaan puikoissa. Kuka sitä ajaa ja mitä matkalla tapahtuu, en osaa sanoa, mutta seuraava asema näyttäisi häämöttävän taas.