Katselin usein kesäisin talomme (vielä vähän aikaa) ikkunasta ulos ja ihailin takapihaamme peittävää keltaista voikukkamerta, villinä kasvavia kissankelloja, apiloita, lupiineja ja muita ihania kukkia. Ne ihastuttivat minua suuresti, silloinkin kun olin masentunut ja negatiivisella tuulella.

Minua on sanottu negatiiviseksi ihmiseksi, mikä ei liene täysin hatusta heitetty arvio. Negatiivisuus ei liene yksinoikeus, kuuluu kai suomalaisuuteen. Hei tonttu-ukot hyppikää, sekin synkkää ja ikävää.  Negatiivisuus on tarttuvaa ja herpaannuttaa helposti positiivisetkin. Myös poliitikot ja media viljelevät negatiivisuutta jatkuvasti. Alituiseen onnettomuuksilla ja huonoilla uutisilla mässäily masentaa ja saa ajattelemaan, että, jos kerta näin on nyt ja huomenna vielä huonommin, niin mitä hyödyttää mikään.

Tulee mieleen hengellisestä lastenlaulusta opetus: "Toiset näkivät siellä hirveitä petoja, mutta Joosua ja Gaaleb ihania ketoja". Lastenlaulu ei kerro lähemmin raamatullisista taustoista, mutta ne oli vain muutamat tiedustelijat, jotka tartuttivat peto-pelon kaikkiin ja saivat kansan rohkeuden herpaantumaan ja luovuttamaan. Kun Joosua ja Gaaleb maalailivat masentuneiden kuulijoiden mieliin toisenlaisen kuvan, Ihanan Maan kukkaloiston ja luonnonrikkaudet, vuotavan maidon ja hunajan, niin jättiläiset ei enää järkyttäneetkään mielen rauhaa enää yhtä paljon.


Vaimoni on kehoittanut minua monesti ajattelemaan positiivisesti. Kun olen ollut depressiivinen ja valittanut ääneen, hän on kysynyt aionko luovuttaa? Siihen on ollut melkein pakko vastata ei. Olen yrittänyt opetella ajattelemaan positiivisesti. Virheitten kelaaminen ei auta yhtään, estää vain näkemästä ihanat kedot ja niityt, joissa voikukat, kissankellot ja lukuisat muut kukat loistavat väreissään. Jos niitä ei talven tullen enää näy, niin seuraavana kesänä taas ainakin.

Ajattelen, siis olen. Kiire ja monien asioiden painaessa mieltä samaan aikaan, tressi saa pedot nousemaan koloistaan, hamppuköysi kainalossa. Etsi vahva oksa, ne kehoittavat. Mutta en luovuta. Olen elossa, olen selvityjä. Minä pärjään. Katson elämän kortit loppupeliin asti.

Pitkäaikainen haaveenihan oli loikoilla eläkepäiviä palmun alla riippumatossa, jollakin pienellä etelämeren saarella. Vai oliko se itämerellä? No jonkin vesistön äärellä kumminkin. Jossa aurinko paistaa, kukat kukkivat, linnut laulavat ja leppeä tuuli hivelee poskea. On lämmintä. Ei paineita. Ei kiirettä minnekään. Raukaisee..