Olen aloittanut tämän jutun jo 12.6.2012, mutta, en muistaakseni kuunaan ole julkaissut aiemmissa blogeissani. Joka tapauksessa muokkauksia on jo niin paljon, että julkaisen uutena. Naiset usein valittavat, että heidän miehensä ei puhu (puhuvatko naiset sitten?). Jotkut miehet ovat luonnostaan harvasanaisia, mutta nainen ei tarkoita sitä, kysyessään: miksi mies ei puhu. Jotkut miehet puhuvat kuin ruuneperi, pölpöttäen koko ajan esimerkiksi autoista tai jääkiekosta tai muista miestä kiinnostavista asioista. ”Moottoriturpakaan” ei naisen mielestä välttämättä ”puhu”. Itse olen ehkä välimuoto. Joskus olen hiljaa, joskus puhun paljon. Mielestäni olen kohtuullinen keskustelija kun sille päälle satun. Smalltalkkikin sujuu. Ei niin hyvin kuitenkaan kuin äidiltäni, joka, varsinkin nuorempana pystyi luomaan topikkeja tyhjästä ja tekemään vaikka tikusta asiaa, tuntikausia, vaikka vastapuoli olisi hiljaisempikin. Nyt hän alkaa olla jo vanha ja väsynyt, ei enää yhtä paljon juttele, mutta ei hän sanattomaksi jää vieläkään. Ensimmäisessä avioliitossani puhuin liiankin paljon. ”Missä on paljon sanoja siinä ei syntiä puutu”, sanoo Sanakin. Olen aika varma, että, jos olisin puhunut vähemmän, niin olisimme yhdessä vieläkin. Puhuin paljon sitä ihteään. Mutta puhuin muutakin. Usein nukkumaan mennessä ”syntyjä syviä” ja milloin mitäkin. Ainakin se oli hyvää unilääkettä vaimolleni. Usein hän nukahti kesken jutun. 
Offtopikkina mainittakoon, että kuulun ilmeisesti hyvin harvalukuiseen joukkoon, jonka todistuspuheenvuoro on jopa kirkossa keskeytetty, noin 15 minuutin kuluttua aloituksesta. ”Jatka sitten eteisessä, kokouksen jälkeen” minulle sanottiin. Puheestani ei ilmeisesti ollut herätyssaarnaksi, joten parempi varmaan oli kehoittaa minua lopettaa jaarittelut, ennen kuin koko seurakunta nukkuu. Tapauksesta on jo kauan, mutta en ole sen jälkeen kuunaan enää noussut puhujan pönttöön. Puhutkoot ne, joille Herra antaa, joilla on puhujan lahjoja ja joilla on kiinnostavaa puhuttavaa. Vähän lohduttaa se, että  ei Mooseskaan ollut hyvä puhuja. Mutta hänen veljensä Aaron oli ja hän sai toimia suuna, kun Jumala antoi sanottavaa Moosekselle.

Ja nukahti ne jotkut Paavalinkin puheen aikana, kuten Eutykus. Vieläpä niin, että nukahtaessaan tipahti alas kolmannesta kerroksesta ja hänen oletettiin kuolleen. Onneksi Paavalilla oli muitakin Hengen lahjoja kuin puhua pitkään ja niin Eutykus heräsi henkiin ja kertomuksesta voi päätellä, että selvisi putouksesta pelkällä säikähdyksellä.

Kertoilin siis tarinoita vaimolleni yöllä ja vaimoni kertoili  minulle niintä päivällä. Päivän tapahtumista usein miten. Mielestäni puhuimme ja keskustelimme kaikenlaista aika paljon. Varsinkin ennen tietokoneiden tuloa. Vaimolla ei ollut edes ns. uskottua naisystävää, koska hän ei kokenut sellaista tarvitsevansa. Ajattelin, että  olin hänelle siihenkin tehtävään riittävä. Siksi olin yllättynyt, kun veneemme oli karahtanut karille, hän sanoi: ”Me ei oikeastaan puhuttu mistään”.
Ei puhuttu ainakaan ongelmien ratkaisemisesta. Vauhdilla vain kerrasta poikki, vaikka ei ollut mitään kolmatta pyörää, ainakaan minulla. No, täällä se sylttytehdas kuitenkin on, jonne jäljet johtaa.

Myöhemmin aloin pikkuhiljaa tajuta sen, että nainen ei tarkoita miehen puheliaisuudella tai puhumattomuudella sitä, että mies ei puhu. Ihan sama suoltaako mies suu sanoja ulos, vai ei, mutta jos mies ei puhu sellaisista asioista, jotka kiinnostavat naista, tai joita nainen haluaa kuulla, kuten rakkaudentunnustuksia ja muuta huomiointia naistaan kohtaan, niin ”mies ei puhu”.

Moni nainen valittaa, ettei hänen miehensä ”ei puhu tunteistaan”. Ei pidä luulla, että naista kiinnostaisi miehen tunteet, mikäli ne eivät liity naiseen.  ”Mies puhuu tunteistaan” silloin, kun mies puhuu siitä, mitä  tuntee naista kohtaan. Jos mies riittävän usein kertoo rakastavansa naista ja kuinka tämä on hyvä ja viehättävä ja osoittaa huomiota hänelle, niin silloin naisella on ”mies, joka puhuu”, vaikka olisi mykkä.

Pahinta, mitä mies voi tehdä, on alkaa kelaamaan naiselleen omia traumojaan. Sillä konstilla karkoitin nuorena monta tyttöystäväkanditaattia. Eräskin tyttö totesi minulle kerran, että ”jos olisit toisenlainen, niin kaikki tytöt juoksisivat perässäsi”. Sen muisteleminen hiveli itsetuntoa vielä keski-iälläkin, mutta samalla  myös söi itsetuntua. Minähän en ollut ”toisenlainen”, enkä kaiketi vieläkään. mutta ei ole enää väliäkään. Ei nappaa enää koko asia, ei itsentunnon, eikä minkään kannalta.

Ei nainen halua kuulla miehen valitusta, vaan positiivisia ajatuksia hänestä ja yleensäkin. Mikä toisaalta on ristiriitaista, koska naiset itse jaksavat valittaa kaikenlaisista asioista miehelleen. Mutta, ehkä se kuuluu asiaan. Miehen pitää olla vahvempi olkapää ja kuunnella. Alkupuoli aikuiselämästäni todella kuluikin monien naisten, ja välillä miestenkin, valitusten, lapsuuden traumojen, onnettomien ihmissuhteiden ja kaikenlaisten ongelmien kuunteluun. Jostain syystä monilla ihmisillä, joita tapasin elämäni varrella, oli tarve puhua niistä juuri minulle. Toisinaan pääni oli melkein haljeta muiden ongelmista. Kuka olisi kuunnellut minun ongelmiani?

Naiset mielellään kertovat negatiivisista tunteistaan naisystävälleen, tai nykyisin ”ymmärtäväisille”  homppeleille. Ainakin elokuvissa. Ehkä vähemmän tosielämässä. Naiset toivovat ymmärrystä valittaessaan, mutta  kestä samaa valitusta miehiltään. Mies silloin kyllä ”puhuu”, mutta ei siten kuin nainen haluaisi, jolloin taas on kyseessä mies, joka ei puhu. Jos esim. avioliitossa on ongelmia, niin ne vain lakaistaan maton alle ja eletään kuin ei mitään ongelmia olisikaan. Kunnes on liian myöhäistä ja kaikki hajoaa. Sitten ihmetellään miksi kävi näin. Minä en ole ”puhunut mistään”, koska en ole ymmärtänyt naista. Enkä taida ymmärtää vieläkään.

En ymmärrä sitäkään, mikä oli isäni salaisuus, koska edellä kertomani ei sovellu isääni lainkaan ja silti äitini lähes palvoi häntä ja vieläkin ikävöi ja kaipaa häntä joka päivä. Ainoa asia mikä soveltuu, oli se ettei, isäni puhunut omista ongelmistaan, vaikka niitä hänellä oli. Hän meni yksin metsään itkemään ongelmiaan, kuten hän minulle  kuolinvuoteellaan paljasti syyn siihen, miksi ei ottanut minua metsään mukaan ollessani jotain 4-6 vuotias lapsi. Minen muistanut koko juttua, mutta ilmeisesti asia vaivasi kovasti isääni ja siksi halusi sen minulle kertoa. Se oli äidillenikin yllätys, noin 47 avioliittovuoden jälkeen.

Sanovat, että jos pariskunta väittää, ettei koskaan riitele, he valehtelevat. En  kuitenkaan muista, että isäni ja äitini olisi riidelleet koskaan. Kysyin sitä äidiltänikin ja hän vastasi, ettei isän kanssa voinut riidellä. Kun riidalle ei ole polttoainetta, ei se itsekseenkään pala. Ja ilmeisesti isäni ei sitä polttoainetta antanut, vaikka äitini oli usein hyvin rasittunut, varsinkin viikonloppuisin. Mitään mukavuuksia ei ollut ja pieni mökki täynnä väkeä.

Äitini ja isäni ovat poikeustapuas. Nyt, kun aurinko alkaa jo laskea taivaanrannallani ja varjot pitenevät, alan harjoittelun myötä huomata, että isäni tyyli toimii. Kun hillitsee kielensä, ei puhu ns. syvällisiä, ei kelaa omia ongelmiaan, ei väittele omista mielipiteistään, ei nosta ”kissaa pöydälle”, ei kaivele esiin vanhoja , ei provosoidu, unohtaa omat halut ja tarpeet ja yrittää ”puhua” oikealla tavalla, niin elämä on ehkä köyhempää, mutta paljon helpompaa. Saattaa isäni salaisuutena olla myös osin äitinikin, joka kyllä purki rasittuneisuuttaan usein lapsiin, mutta ei ole jäänyt muistikuvia siitä, että isälleni. Ainakaan ei lasten kuullen. 

Yllättäen isäni tyyli on löydettävissä pala palalta opetuksina Raamatustakin: ”Parempi kuiva kannikka rauhassa kuin talon täysi uhripaistia riidassa”.