Wikipediaankin päässyt   Ulvilan surma on saanut poikkeuksellisen paljon julkisuutta. Ottamatta kantaa, onko Anneli Auerilla osaa tai arpaa miehensä kuolemaan tai muihin rikoksiin, josta häntä syytetään, niin jutun uusi käänne on pelottavaa.

Toistaiseksi Auer ja 48-vuotias mies eivät tiedä, mitä todisteita poliisilla seksuaalirikosepäilyjen tueksi on. Poliisin ei tarvitse vangitsemisoikeudenkäynnissä tuoda esiin näyttöä tai todisteita. Iltalehti 24.9.2011

Tulee mieleen ”kello kolmen koputus”, jota eräässä entisessä totalitäärivaltiossa harjoitettiin ja jota ihmiset pelkäsivät. Nimitys johtui siitä, että poliisi tuli usein aamuyöllä heitä vangitsemaan ”todennäköisin syin”. Monet syyttömästi vangitut eivät koskaan palanneet vankileireiltä, jonne heidät lähetettiin.

On kauhistuttavaa, jos todella on niin, kuten lehden mukaan näyttäisi olevan, että Suomessakin poliisi voi tulla ja repiä ihmiset kodeistaan ilman mitään esille tuotua näyttöä tai todisteita. Onko niin, että, jos vaikka suuttunut puoliso tai kateellinen naapuri tekee nimettömänä perättömän ”ilmiannon” jostakusta, niin heti mustamaija porhaltaa pihaan ja vain vangitsee ymmällään olevan ”epäillyn”, ilman että mitään näyttöä tai todisteita hänelle tarvitsee antaa? Jos viranomaiset harjoittavat tällaista mielivaltaa, niin mistään oikeusvaltiosta ei voida puhua. Vaikka ilmianto myöhemmin todettaisiinkin perättömäksi, niin syyttömästi pidätetyn maine on pilattu.

Auerin uudelleen vangitsemisessa

voi olla kyse siitäkin, että tietty tai tietyt yksittäiset henkilöt eivät usko oikeuden päätökseen Auerin syyttömyydestä ja siksi halusivat pidättää hänet muiden rikosten varjolla ”todennäköisin syin”. Näin voi spekuloida, jos mitään näyttöä ja todisteita kerran ei ole esittää edes vangitulle, saati julkisuudelle. Tiettyjä viranomaisia lukuunottamatta kukaan ei esim. tiedä tiedä mitä lapset ovat kertoneet. He ovat voineet kertoa jotain, mutta yhtä lailla voimme olettaa, että he eivät ole kertoneet mitään. ”Kello kolmen koputtajat” vain väittävät niin, koska eivät halua päästää Aueria vapaaksikaan.

Mikäli lapset ovat todistaneet äitiään vastaan suljettujen ovien takana, seksuaalirikoksista, tai mistä tahansa, niin ristiriitaiseksi asian tekee se, että alaikäisten kertomukset kelpaavat tiettyjen vakavien rikosten todisteeksi, mutta muuten alaikäiset eivät aikuisten maailmassa kelpaa itsenäisesti mihinkään, ei äänestämään, ei hankkimaan pankkikorttia, ei edes ajamaan yksin hissillä.

Maalaisjärjellä ajatellen lapsille isän väkivaltainen kuolema ja äidin vangitseminen ovat erittäin traumaattista, jossa tilassa erityisesti lapsia voidaan helposti johdatella puolesta tai vastaan. Oli äiti syyllinen tai ei, lapset voivat alkaa uskoa mitä tahansa, riippuen mikä taho heitä johdattelee. Lisäksi lapset on otettu huostaan, kysymättä heidän mielipidettään. Kukaan ei heidän selityksiään tai käsityksiään kuuntele. Heidän on pakko jättää kotinsa ja lähteä sijoitukseen, halusivat tai eivät. Sitten kuitenkin, yhtä äkkiä, vakavien rikosepäilyjen todistajina heidän sanansa painaa jopa niin, että pelkästään niiden perusteella epäilty voidaan tuomita elinkautiseen. Jos todellisuudessa äiti onkin syytön, niin voi vain kuvitella miten se vaikuttaa lasten psyykeen, kun he ajattelevat, että ovat järjestäneet oman äitinsä vankeuteen ja tuhonneet hänen elämän.