Autuaampi on antaa kuin ottaa. Iloista antajaa Jumala rakastaa jne. Minulle kuitenkin lahjojen antaminen ja pyyteetön hyvän tekeminen toisille ollut kuin kummallinen kirous, josta olen saanut kiitokseksi lähinnä potkun persuuksiin ja hyvän mielen sijasta surua ja ahistusta. Mitä isompi ja arvokkaampi antamani tai tekemäni hyvä on ollut, sitä mojovampaa monoa siitä on seurannut. Tekee kipeää, jos saa tuta, ettei antamillani lahjoilla ole ollutkaan saajalle merkitystä.
”Lahjahevosen suuhun ei katsota”, sanotaan. Se tarkoittaa sitä, että vaikka lahja ei aina olisikaan mieluinen, ei sitä pitäisi arvostella. Ei ainakaan antajan kuullen, koska se on lahja. Jostain syystä minulle on niin tehty monta kertaa. Jopa kerjäläiset ovat joskus nostaneet metelin, kun en ole tarpeeksi suurta seteliä kouraan lyönyt. Se alkoi jo lapsena, kun ostin isälleni joululahjoja. Vilpittömästi niillä halusin häntä ilahduttaa, mutta hänen tapansa oli vähättellä niitä ja sanoa ”ei sillä mitään tee”. Sanoi vielä vanhoilla päivilläänkin, kun ostimme veljeni kanssa hänelle lahjaksi haitarin, jota hän oli koko ikänsä toivonut. Purin silloin tuntojani äidilleni, että miksi hän aina tekee niin, kun annan hänelle jotain lahjaksi. Äidille tuli yllätyksenä, että olin niin herkällä päällä.
En ole saanut hyvän tekemisellä ystäviäkään, vaikka Raamatussa semostakin luvataan. Ilmainen ja pyyteetön apuni kelvannut, mutta kun minulla on ollut ahdistus ja paha olla, niin jotkut ystävät ovat vain kääntäneet veistä haavassa, Jobin ystävien tavoin. Sitten sanotaan kristillisissä piireissä mielellään kuinka antaminen pitää suorittaa niin, ettei toinen käsi tiedä mitä toinen tekee ja toivomattakaan niistä kiitosta. Jumala sitten palkitsee tuonpuoleisessa. Entä, jos loppupeleissä joutuukin helvettiin? Kaikki antaminen on hyödyntä, jos niin ajattelee. Toisaalta taas, jos antamisesta ei saisi odottaa mitään kiitosta tai palkkiota ”Ylhäältä”, niin miksi sellaista sitten luvataan? Luvataan autuutta ja iloa ja ettei se jää palkkaansa vaille, vesilasin janoiselle antaa, vaan astiat kukkuramitoin täyttyvät ja siunausten sateet vuotavat. En ole katkera, mutta kuitenkin..
Vaikka sen kuvan jutustani saisikin, niin en ole palkkioiden toivossa vähäisiä lahjojani antanut, vaan sydämestäni halunnut iloa tuottaa. Joku voi sitä rakkautenakin pitää, tiedä onko sitten. Potkuja väistellessäni kuitenkin ihmettelen, miksei minun antamani lahjat, auttamiset ja toisten tekemien laskujen maksamisetkin, ole ilahduttaneet edes sen vertaa, että tossut jalassa potkaistaisiin.
Lähden kohtapuoliin matkalle ja minulla oli ensin ajatuksena, että otan mukaani jotain tuliaisia Suomesta, antaakseni mahdollisesti lahjaksi. Sitten ajattelin, että ketut. Vältyn ainakin tressiltä, kun ei tarvitse miettiä mitä veisin. Pelkästään se on jo siunaus.
