Kun eilen matkustin IC-junan ”koirankoppi” -vaunussa töihin, nousi samaan vaunuun kaksi nuorta, poika ja tyttö, kahden saksanpaimenkoiran kanssa. Toisella koiralla oli opaskoiran varustus. Konduktöörin tarkastaessa lippuja tyttö sanoi hänelle, että he ovat ”sokea ja saattaja”. Minulle jäi epäselväksi kumpi oli kumpi. Arvelin saattajaksi poikaa, koska tyttö vaikutti enemmän sokealta. Hän näytti tavanomaisen normaalilta, paitsi, että hänen kasvonsa olivat sen näköiset, että hyvä etten alkanut itkeä. Surusta, säälistä ja myötätunnosta.
Ensivaikutelma oli tyrmäävä, en ole koskaan ”livenä” nähnyt niin runneltuja ja hirviömäisiä ”alienin” kasvoja kuin tytöllä oli. Ajattelin, miksi ne oli sellaiset, eikö plastiikkakirurgi olisi voinut tehdä jotain, vai eikö sellaiseen ole ollut mahdollisuutta? Kysymyksiä, joiden kysyminen ei tuntunut korrektilta. Mitä hänelle oli tapahtunut? Oliko kasvot tuhonnut tauti, vai oliko hän joutunut onnettomuuteen? Oliko hänelle tehty väkivaltaa, vai oliko koira tai muu eläin raadellut hänet? Vai oliko ilotulite tai muu pommi räjähtänyt hänen kasvoilleen. Jälkimmäistä voisi olettaa silläkin perusteella, että häneltä näytti puuttuvan myös sormia.
Toisella puolen kasvoja oli isoja paisemaisia muhkuroita. Suu oli epätavallisen suuri, toispuoleinen ja vino. Kuin suuri aukko, josta hampaat näkyivät tytön pitäessä sitä koko ajan auki. Tyttö pystyi kuitenkin puhumaan normaalisti ja juomaan vaikeuksitta. Hän tilasi vaunuja kiertävän bistron tarjoilijalta kahvin ja kaljan. En muista matkoillani, että olisin kuunaan sattunut näkemään kenenkään tilaavan kiertävästä bistrosta kaljaa ja ehkä siksi minulle tuli jotenkin fiilis, että ehkä hän halusi siten samaistua ”normaaleihin”.
Toisen silmän tilalla hänellä ei ollut mitään, ei edes kuoppaa, eikä kulmakarvoja, vaan iho kasvoi suoraan ja sileästi sen paikan yli, jossa silmän olisi pitänyt olla. Silmän tilalle ihoon oli ilmeisesti maalattu punainen pyöreä reilun sentin läpimittainen täplä. Ainakin se näytti maalatulta. Miksiköhän se oli punainen? Ikään kuin se olisi punaisella tushilla sutaistu siihen. Toinen silmä oli vähän paremman näköinen, joskaan ei varsinaisesti ihmisen silmää muistuttanut sekään. Sekin oli pyöreä, ehkä hieman punaista täplää isompi, noin silmän mykiön kokoinen ja näytti reiältä, jonka ympärillä oli muutamia hopean värisisä kiiltäviä partikkeleita, kuin pieniä hakasia. En tiedä olivatko ne lävistyksiä, vai oliko niillä jokin tietty tarkoitus, mutta hopean välke teki aika scifin vaikutelman. Eräässä vaiheessa tyttö katsoi minua, mutta en voinut olla varma näkikö hän futuristisella silmällään mitään.
Ilmeisesti näki. Sillä saavuttuamme Tampereelle, jossa jäin pois junasta ja poikakin jäi pois, tytön jatkaessa matkaa, varmistui, että poika oli sokea. Hopeasilmäinen tyttö oli siis saattaja. Myös molemmat koirat jatkoivat matkaa tytön kanssa. Pojalla oli vain valkoinen keppi. Poistuin vaunusta pojan perässä. Samalla kysyin tarvitseeko hän apua, koska vaunun haparoiva oven aukaisu tuotti vaikeuksia. Avasin sen hänelle painamalla ovinappia ja sanoin kummalla puolella junaa laituri oli. Laiturille piti tulla jonkun häntä vastaan ja viedä taksiin, mutta ei näkynyt ketään.
Hän näytti orvolta ja epävarmalta yksin siinä laiturilla. Yritin udella kenen sinne piti tulla vastaan ja kuulema jonkun laituritoimistosta. Kun veturin kytkijä kulki ohi, luuli hän häntä kyseiseksi henkilöksi ja yritti mennä hänen perässään takaisin vaunuun. Sanoin hänelle, että ei se ole se. Jäin pojan seuraksi siihen asti kunnes laituritoimiston mies tuli häntä hankemaan. Onneksi ei tarvinnut odottaa kuin muutaman minuutin, mutta pitäisi kyllä tällaisissa tapauksissa tilatun henkilön tulla valmiiksi odottamaan ennen junan tuloa.
Ärsyttää siksi, että tämä kirjoitus on stereopyyppinen esimerkki ihmisten typeristä ennakkoasenteista. Kun jollakulla on joku vamma tai ominaisuus, joka näkyy päällepäin selvästi, ollaan varmoja siitä, että hänen elämänsä täytyy olla yhtä helvettiä ja ettei toisin voi ollakaan. Valitettavasti jotkut pitävät tämänkaltaisista mielipiteistä tiukasti kiinni, riippumatta siitä, että ovat äärimmäisen ja perusteellisen väärässä joka suhteessa. Toisaalta mielipidettän voi muuttaa, ja monille käy niin kun he perehtyvät asiaan tarkemmin.
En kylläkään ymmärrä millä perusteella blogikirjoituksessani näkyy, että en antaisi ihmisarvoa sokeille, tai muulla tavalla massasta fyysisesti poikkeaville? Kirjoitan yleensä juttujani sen mukaan mitä tunteita minussa kokemani asiat aiheuttavat. Tuo aiheutti tuonlaisia, eikä siinä ketään vähätellä.
Muuten, en oikein ymmärrä suomalaisuuteen kuuluvaa negatiivista suhtautumista säälimiseen. On sanontakin ”sääli on sairautta”. Mistähän sekin on peräisin? Minusta sääliksi käyminen on myötätuntoa toista kohtaan, positiivinen tuntemus, eikä negatiivinen. Maailma ilman sääliä olisi minusta kauhea paikka, mutta, ehkä pitää ruveta ajattelemaan niin, että olkoot.
Komenttisi voi vahvistaa suhtautumistani hyväntekemiseeni, niin että seuraavalla kerralla menen ohi kuin pappi ja leviitta, vaikka tuntuisi että joku tarvitsee apua. Ei kiinnosta aina turpiinsa ottaa, jos yrittää auttaa. Tajuan nyt, että Sinutkin olisi pitänyt jättää sinne itseksesi, eikä sekaantua ollenkaan.
Asia ei minulle kuulu, mutta silti kiinnostaisi tietää, kun satuin sattumalta samassa vaunussa olemaan, että mikä tytön kasvot on tuhonnut niin pahasti?
En viitsi julkisesti sanoa muuta, kuin että hän on ollut aikoinaan auto-onnettomuudessa.
Sääli on asenteena vastenmielinen, varsinkin jos se ilmenee surkutteluna ja voivotteluna tyyliin ”kyllä tuollakin mahtaa olla kamalaa, voi voi sentään”. Se on eri juttu kuin ns. tavanomainen ihmisten välinen vuorovaikutus ja jelppaaminen jne., jota tehdään jos näyttää siltä, että on aihetta. Tässä on siis eroa. Kaikki, jotka jossain tilanteessa jeesaavat toista, eivät silti ajattele asiaa kokonaisuudessaan säälin kannalta vaan ilman sen kummempia huomaavat tilanteen ja toimivat sen mukaan, jos on aihetta. Jos ei ole, toteavat ”OK”, ja jatkavat matkaansa. Hyvä niin, ja se on sitä normaalia arkista jelppaamista, jota itse kukin harrastaa eri tilanteissa, eri asioissa ja eri olosuhteissa, ilman säälin tunnetta.
Tarkoitan nyt sellaista ajattelutapaa, että ihmetellään ja jeesustellaan sitä, kuinka jollakulla on joku vamma tai ominaisuus ja kuinka hänen elämänsä täytyy olla kamalaaa. Ei hänellä voi olla tavallista olotilaa ja elämää, eikä hän voi harrastaa normaaleja asioita, kuten esim. ottaa olutta vain siksi, että pitää siitä, vaan sen on pakko olla jokin keinotekoinen samaistumisyritys tai muuta hassua. Jos tällaiselle itsepäisesti sääliasenteessaan pysyttelevälle henkilölle yrittää sanoa, että ei tässä ole mitään ihmeellistä tai surkuteltavaa vaan hän vain on tällainen ja sillä siisti – joku toinen on toisenlainen, niin huonossa tapauksessa tämä henkilö ei ota onkeensa, vaan pitäytyy edelleen omisssa luutuneissa säälikäsityksissään. Tämäntyyppiset ihmiset ovat ärsyttäviä. Mutta eivät onneksi läheskään kaikki ole tällaisia, vaan hoksaavat aika pian, missä mennään ja mikä on meininki.
On hölmöä kuvitella, että esim. sokeat ovat vain yhdenlaisia. Totta kai on juoppoja, uskovaisia, ateisteja, nörttejä, akateemikkoja tai muuten vaan koomikkoja ja mitä lie viheltäjiä. Maailmaan mahtuu kaikenlaista porukkaa. Sokeuden, kuurosokeuden, jalattomuuden yms. juttujen perusteella ei kannata tehdä oletuksia siitä, millainen kyseinen ihminen on, paitsi ehkä sen osalta, mikä on pääteltävissä muutenkin, kuten että kuurosokkoa ei kannata päästää autonrattiin eikä jalatonta valita kolmiloikkaamaan Kalevan kisoihin. Sitä paitsi jalaton (ei kumpaakaan jalkaa) voi olla yhden jalan verran pitempi kaksijalkaista sisartaan. 🙂