Ja Herra siunasi Jobin elämän loppupuolta vielä enemmän kuin sen alkua…Tämän jälkeen Job eli vielä sataneljäkymmentä vuotta ja sai nähdä lapsensa ja lastensa lapset neljänteen polveen asti. Sitten Job kuoli vanhana ja elämästä kyllänsä saaneena. (Job)

Jobin elämässä pyyhki hyvin siihen asti kunnes Jumala salli vihtahousun koetella häntä. Varkaat ryöstivät hänen omaisuutensa ja tappoivat palvelijat. Sen jälkeen hän menetti pyörremyrskyssä lapsensa ja sairastui itse mihin lie paiseruttoon. Ystävät lähtivät litomaan tai ainakin masensivat Jobia jorinoillaan. Onnettomuudet kohtasivat Jobia perä kanaa, mutta aina joku selviytyi kertomaan Jobille huonot uutiset. Siitä peräisin sanonta: ”saada jobinpostia”.

Tiedä kuinka kauan Jobin piti kärsiä, mutta todennäköisesti vuosia, koska surutyö ei pääty hetkessä ja tuhojen korjailukin ottaa aikansa. Kuitenkin Job säilytti uskonsa Jumalaan, parantui taudistaan, sai lisää lapsia ja lapsenlapsia. Loppu hyvin kaikki hyvin, kuten lainaamistani Jobin  kirjan loppusanoista voimme päätellä.

Vaikka PSA – arvoni oli 4600, ei eturauhasestani löytynyt syöpäsoluja. Ei ”tuseeraamalla” eli manuaalisesti käsin tutkimalla, eikä kahteen kertaan otetuista 24:stä koepalasestakaan. Toivoin, ettei niitä löytyisi ”superscan” -luistanikaan, josta näyte oli päätetty ottaa negatiivisten eturauhastulosten jälkeen.

Ikävä kyllä toiveeni ei toteutunut. Vielä. Sen sijaan tuli vähän jobinpostia. En kuitenkaan alkanut tällä kertaa poraamaan…

Mutta lääkäri porasi

Näytteenottoa varten minut kutsuttiin vuodeosastolle klo seitsemäksi, mikä edellytti kotona heräämistä jo viideltä. Vuodeosastolla heti alkajaisiksi ranteeseeni työnnettiin kanyyli. Pari tuntia myöhemmin pääsin oikein ”hetekakyydillä” toimenpidehuoneeseen, jossa näyte oli tarkoitus ottaa.

Käännyin vatsalleni, enkä nähnyt mitä selkäni takana tapahtui, mutta tunsin sitäkin enemmän ja kuuntelin lääkärin ohjeita.  Porauskohta oli melkein keskellä alaselkää, ”suoliluun” kohdalla. Jännitin toimenpidettä ja melko häijyltä se tuntuikin, koska puudutusaine ei meinannut tehota millään! Tohtori testasi välillä veitsellä tilannetta ja minä ulisin.

Kun puudutusainetta oli lisätty ainakin pariin otteeseen, niin se vihdoin alkoi vaikuttaa ja läpäisin veitsitestin. Sen sijaan näytteenottovälineen työntäminen selkääni aiheutti edelleen kivun tunnetta. Sitä enemmän, mitä syvemmälle kärki tunkeutui. Lääkäri eteni kuitenkin hyvin varovaisesti ja lopulta puudutusaine teki tehtävänsä niin, että en tuntenut mitään ja luuhun kaivautuminen saattoi alkaa.

Luu vaikutti hullun kovalta. Lääkäri joutui käyttämään tosissaan voimaa. Taisipa välillä tarttua toinen mieskin poran ”kahvoihin”, että näyte saatiin otettua. Tuli mieleen jääkairalla reiän tekeminen jäähän. Tai tutkijan porallaan kairaama näyte maasta. Lopulta kuulin kuinka joku sanoi, että ”täydellinen näyte” ja saatoin huokausta helpotuksesta.

Lepoa, lepoa haudanlepoa 

Toivottavasti ei sentään. Näytteenoton jälkeen lepäilin kanyyli ranteessa vuodeosastolla kolmisen tuntia, vaimoni pitäessä minulle seuraa. Hän sai luvan olla koko ajan kanssani sairaalassa, näytteenottohuonetta lukuun ottamatta. Lueskelin joutessani  huoneen ilmoitustaululla ollutta brosyyria sairaalan asiakasmaksuista. Brosyyrissa kerrottiin mm. keiden asiakasmaksut maksaa joku muu kuin potilas itse. Niitä ovat:

• Liikennevahinko, työtapaturma- ja ammattitautipotilaat.
• Vangit
• Asevelvolliset ja sivarit
• Sotainvalidit
• Erikseen sovitut Kelan ja Työvoimatoimiston lähettämät potilaat
• Tieteellisen tutkimustyön aiheuttamat käynnit ja hoidot
• Ja yllätys yllätys: Turvapaikan hakijat!

Vai onko se yllätys? Itselleni vähän oli.

Vuoteeseeni tuotiin ruokaa ja kahvia. Joskus aterioinnin jälkeen reipasotteinen hoitaja tuli poistamaan kanyylin ja yhtäkkiä repäisi ihokarvoihini liimautuneet teipit ”brasilialaisittain” niin, että ulvaisin. Heh, kuulema äkkirepäisy on kivuttomampaa kuin ruveta teippejä hitaasti irti nävertämään.

Aikapommi suussa

Taisin jo mainitakin edellisissä blogeissani,  että ennen luustonäytettä kävin pariin otteeseen poliklinikan hammaslääkärillä. Kuvantamisessa oli neljässä juurihoidetun hampaani juuressa havaittu tulehdusta ja mikäli XGeva- hoito aloitettaisiin, niin sitä ennen ne hampaat olisi poistettava. 

Sementtijuuret olivat tosi kovassa ja niitä piti paloitella, että ne lähtivät helpommin pois. Poistojen jälkeen hammaslääkäri ompeli ikenet itsesulavalla langalla.  Harmitti hieman, kun yksi neljästä poistetusta oli näkyvästi edessä ollut tekohammas, jonka laitto lähes tasan 10 vuotta sitten maksoi 500 euroa. Työn tehnyt yksityinen lääkäri sanoi minulle, että kyllä sen ainakin 5  vuotta pitäisi kestää. Kesti tuplat ja olisi varmaan kestänyt ties kuinka kauan ilman ikävää kohtaloani.

Ei kuulema ole muuta keinoa kuin poistaa hampaat, joissa havaitaan tulehdusta. Ne voi jättää, jos potilas välttämättä niin haluaa, mutta riskinä on silloin syöpälääkkeen sivuvaikutus, joka aiheuttaa tulehtuneiden hampaiden mädäntymisen, jolloin hampaiden hoitaminen on huomattavasti vaikeampaa kuin tehdä se ennen syöpälääkehoidon aloittamista.

Hammaslääkärin mukaan juurihoidetut hampaat ovat kuin ”aikapommeja”. Minulla näitä pommeja muutama vielä jäikin. Muistaakseni peräti kahdeksan hammastani ovat juurihoidettuja.

Aika rouskuja poistetut hampaani jo olivat, joten ei niitä kannata surra. Tietysti syöminen muuttui vähän vaikeammaksi. Alussa vain velliä tai muuta hyvin pehmeää, jotta ikenet ei aukeaisi. Tässä vaiheessa tikkilangat ovat jo lähteneet pois ja ikenet parantuneet, niin että voin syödä ”normaalisti”. Joskin uudella tyylillä, koska hammasrivistössä on ylä ja alapuolella ammottavia aukkoja, joihin ruoka pureskellessa voi helposti lipsahtaa. Ikenet kuitenkin jo kestää lipsahdukset. 

Otin tekohampaan muistoksi. Yllättävän vähäpätöisen ja ruman näköinen hammas 500 euron hampaaksi. Käsittääkseni siinä pitäisi olla ”kultakruunu”. Olisiko hampaan sisällä. Päällepäin ei mitään näy.

Tilanteeni nyt

on se, että odottelen piakkoin XGeva- ja ilmeisesti beetasalpaajahoidon aloittamista jo kolmisen kuukautta kestäneen estrogeenihoidon lisäksi. Niitä ennen käyn taas otattamassa verinäytteen terveyskeskuksessa. Suurempia jatkuvia kipuja ei ole onneksi ollut, paitsi luuporauksen jälkeen ilmaantuneita satunnaisia ”tuikkauksia” siellä täällä kehossa.

Oma koettelemukseni on vähäinen Jobiin verrattuna, mutta odotan kuitenkin samaa lopputulosta. Jumalaan uskoen. Ei kuolemantuomiota täytäntöön, vaan onnellinen loppu. Paranisin ja saisin lisää 140 vuotta elinaikaa. No, puoletkin siitä kelpaisi. Tosin odotan tempausta, johon olisin hetikin valmis. Kuolemaan en. Kuolema ei ole ikinä ”kaunis”, niin kuin nykyään usein väitetään myrkkyruiske tanassa.