Tänään olen viettänyt tyhjänpäiväisyyden päivää. Depressiota ja tarkoituksettomuuden tunnetta, jota korostaa yksinäinen yötyö ja ankea, sateinen, kolea sää. Ollako vai eikö olla? Ajattelen, siis olen. Olen, siis elän.

Joskus kuitenkin tuntuu kuin eläisin Matrixissa. Istuisin jossakin kotelossa, kytkettynä aivoista lähtevillä piuhoilla koneeseen, jonka keinoäly luo päähäni illuusion ”elämästä”, jossa syön ja nukun ja lähden illalla töihin ja aamulla takaisin asunnolle.

Sama toistuu vuosikymmenestä toiseen, samaa rataa kiertäen kuin härkä kehää lasten kuunnelmassa. Siitä minulle maksetaan ”palkkaa”, joka on todellisuudessa vain binääriluku tietokoneen muistipiireissä.

Luvusta on suoraan vähennetty ”verot”. Loput ”palkasta” syötän toisiin koneisiin, jotka vähentävät binäärilukua kaikenlaisten laskujen osoittaman lukeman verran. Tai binääriluku hupenee hyödykkeisiin kuten ruokaan, joita kuvittelen tarvitsevani. Loput, mikäli mitään on jäänyt jäljelle, säilytän ”pankin”, toisen omistaman tietokoneen muistissa.

Jos pakkomaksujen jälkeen binääriluku on yhä riittävän iso, voin auttaa sillä lähimmäisiäni. Tai viettää itsekkäästi kulutusjuhlia harrastaen ja matkustaen.

Kun rahat on loppu, niin taas raatamaan, samalla kadehtien suurten perintöjen saaneita ja muita kapitalisteja, jotka elävät pääomatuloillaan ja joiden ei tarvitse raataa. Heitä on siunattu maallisella hyvällä, sanotaan saarnastuoleista. Minua, puolestaan, samasta tuolista varoitetaan: Maallisen hyvän tavoittelusta ei sinulle mitään hyvää seuraa.

Ei koske kapitalisteja tavallisten kuolevaisten säännöt, jotka kantavat kortta kekoon kuin työmuurahaiset ja ehkä kuolevatkin kekonsa ääreen. Siihen tähtää työurien pidennys. Säästyy roposia annettavaksi sijoittajille, joiden pillin mukaan koko maailma tanssii. Parempi eläkeläiseltä euro sijoittajalle kuin kymmenen raha-automaattiyhdistykselle. Eläkeläiset ovat maalle rasite.

Minähän puhkun naama punaisena kuin toveri vappumarssilla. Tosin nykyään punaliput liehuu korkeintaan terveyskeskuksissa, jonne toverit kilvan juoksevat loppuunpalovammojaan hoidattamaan. Mikäli hoitaja kiireiltään ehtii heitä hoitamaan.

Suomalainen unelma

Mutta jätetään kommarit ja puhutaan mieluummin amerikkalaisesta unelmasta. Sehän tarkoittaa sitä, että rapakon takana sinnikäs tyhjätaskukin voi raivata tiensä suuriin rikkauksiin. Entä Suomessa? ”On maamme köyhä, siksi jää, jos kultaa kaivannet…”

Suomalainen unelma ei ole rikkaus vaan henkinen pääoma. Sitähän löytyy, mikäli tilastoihin on uskominen päätä vahvistavien lääkkeiden nauttimisesta.

Hyvä puoliso olis kiva, auto ja omakotitalo. Ja kesämökki. Lottovoitonkin kun saisi, niin voisi kiertää mualimaa. Mutta en silti hommia lopettaisi, ettei naapuri saisi vihiä, että minä voitin. Normaalisti duunarilta menee puolet elämästä ja enemmänkin unelmansa hankkimiseen ja velkojen maksuun.

Kun olin nuori, ajatus suomalaisesta unelmasta tuntui mahdottomalta. Puhumattakaan amerikkalaisesta. Ei ollut vakituista työtä, eikä hajuakaan, mistä voisi saada niin paljon rahaa kuin unelman toteutuminen vaatisi. Ei ollut vaimostakaan tietoa, enkä ollut ”itsevarma ja huumorintajuinen” kokeillakseni sataa naista tullakseni tietämään ennen papin aamenta, tulisiko avioliitosta mitään.

Niin vain vähitellen unelma alkoi kuitenkin hahmottua. Autosta se alkoi. Ensimmäisillä tienesteillä ajoin ajokortin ja unelmieni kuplavolkkarin ostin velaksi. Paljon en ehtinyt sillä ”piip-rallia” ajella, kun se  meni romuksi. Ei sentään kaikki mennyt, jäi velat.

Niin vain kävi, että muutaman vuoden kuluttua sain hankittua toisenkin auton. Ja kolmannen. Myös hyvän puolison löysin. Tai paremminkin hän löysi minut, joka en ollut hyvä. Rakensin omakotitalon, hankin lisää autoja. Kaksi ihan uuttakin, ainakin periaatteessa.

Unelma oli täyttynyt! Paitsi kesämökkiin ei ollut varaa. Korvikkeeksi kävimme alkuvuosina uskovaisten kesämökillä. Uskovaisten tavarathan ovat yhteisiä. Ainakin siihen saakka, kun uskovaisia alkaa ärsyttää yhteiset tavaroiden käyttö.

Sen jälkeen vuokrasimme toiselta paikkakunnalta mökin, jossa vietimme yhden loman. Mökkeily yöpymisineen päättyi muistaakseni siihen.

Se on täytetty!

”Velka on veli otettaessa, mutta veljenpoika maksettaessa”, tapasi isäni sanoa. Velkaa oli paljon. Istuin kotelossani piuhat päässä ja raadoin maksellen velkoja. ”Vuodet vierii, armahani, eron ilta lähenee”, vai menikö se noin?

Koitti päivä, jolloin viimeinen erä lankesi maksuun. Kuin kohtalon ivana menetin samana vuonna kaiken. Meni akka, asunto, ja auto, kuten 3A:n kerholaiset sanovat, eli uuskoontulleet entiset alkoholistit. 

Ei minun tarvinnut edes ryypätä. Suomalainen unelmani katosi kertarytinällä kuin joku olisi deletoinut virtuaalimaailmani. Oliko sitä koskaan ollutkaan? Jos oli, niin miksi? 

”Tarkoitusta vailla moni vaeltaa”. Mikä on elämän tarkoitus? Minun elämäni? Äitini opetti minulle lapsena iltarukouksen ”levolle laske luojani, armias ole suojani, jos aamulla en nousiskaan, taivaaseen ota tykösi.” Eilen yöllä nukkumaan mennessäni jälleen kerran rukoilin, että Jumala ottaisi minut pois. Nykäisisi piuhani irti virtuaalikoneesta. ”Turhaan täällä vain touhuan, enkä tiedä kuka jälkeeni tulee”. 

Mitä minä täällä teen? Jonninjoutavia ”markun askareita” höpöstelemässä. Ei ole paikkaa missään niin kuin unessani, jossa kävelin vetten päällä ja koko maailma oli myrskyssä.

Thaimaajuttukin on niin epävarmaa. En jaksaisi byrokratiasirkusta, jossa minunlaisiani pompotetaan. Tiedä riittääkö siihen binääritkään.

”Se on täytetty”. Kaikki lienee minunkin osaltani täytetty. On saavutettu unelmat, on taloja laitettu, autoja osteltu ja kierretty vähän mualimaakin. Lapset ovat isoja ja pärjäävät ja täytyy pärjätä omilla siivillään. Samoin vaimoni pärjää.

Jospa aamulla en nousiskaan, nukkuisin vain pois, ja avaisin silmäni Uudessa Jerusalemissa,  ilman mitään pelottavia välivaiheita ja tunneleita, jos ei kerran erikoiskyytiä ole luvassa. Siellä saavat väsyneet levätä, siellä lakkaavat jumalattomat raivoamasta. Olen tosi väsynyt matrix-elämään.