25-vuotias Syväniemi kyllästyi työhönsä lumenpudottajana ja toteutti tammikuussa päähänpistona laittaa koko omaisuutensa myyntiin nettihuutokauppaan.
Aiemmin Syväniemi kertoi, että myös vaimo ja lapsi matkaisivat myyntirahoilla Thaimaahan. Helsingin Sanomat kertoi kuitenkin sunnuntaina, että Syväniemi lähtee Thaimaahan yksin.
Syväniemen lapsi on yksivuotias. Mies uskoo, että lapsi viihtyisi hyvin uudessa kotimaassaan. Ikävä esimerkiksi Suomeen jääviin isovanhempiin olisi miehen mukaan helposti hoidettavissa.
– Eihän se ole kuin yhden lentomatkan päässä, hän sanoo. (ILTALEHTI Sun 30.1.2011)

Espoolainen Ville Syväniemi on ylittänyt uutiskynnyksen tempauksellaan. Hetken päähänpistosta hän päättää myydä irtaimistonsa 40000 eurolla ja aikoo saamiensa rahojen turvin muuttaa Thaimaahan.

Jos Villen tarkoitus on vain lomailla ja tuhlata 40000 euroa Thaimaassa ja sitten palata takaisin Suomi-äidin syliin vuoden tai parin jälkeen, niin se onnistunee mainiosti. Joskaan ei välttämättä yhteen pötköön, Thaimaan viisumisäädöksistä johtuen.

Jos taas Villen haaveena on asettua pysyvästi maahan, kuten lehtijutut antavat ymmärtää puhuessaan ”Villen uudesta kotimaasta”, niin epäilyttää kuinkahan käy. Liekö Ville ottanut ennakolta selvää Thaimaan maahanmuuttopolitiikasta. Se on, nimittäin, varsin toisenlaista kuin Suomessa.

Lehtijuttujen mukaan Villen tempaus on jo aiheuttanut perheessä riitaa. Viimeisimpien päivitysten mukaan hänen vaimonsa ei ole lähdössä. Jos Ville siitä huolimatta lähtee, niin se voi pahimmillaan merkitä sitä, että hän menettää vaimonsa, niiden 40000 euron lisäksi.

Pahanilman lintuhan minä tietysti olen, kun epäilyksiä maalailen, mutta mietin silti miksi Ville valitsi Thaimaan ”uudeksi kotimaaksi”?

Googlettamalla saa varsin helposti selville, että vaikka Thaimaa on hyvin  myötämielinen turismille, joka on siellä merkittävä elinkeino monille ja Villekin on varmasti tervetullut tuomaan 40000 euroansa maahan, niin varsinainen maahanmuuttopolitiikka on tiukkaa.

Kärjistetysti sanoen maittemme politiikat ovat melkein ääripäitä tyyliin: ”Suomi ulkomaalaisille” ja ”Thaimaa thaimaalaisille”. Suomi tukee maahanmuuttajien kotoutumista ja myy maata sutenaan mm. venäläisille, mutta Thaimaan laki ei salli maan myymistä ulkomaalaisille postimerkin kokoista plänttiäkään.

Myös muun kuin turistiviisumin saaminen on vaikeaa, puhumattakaan työluvasta. Pitempi viisumi edellyttää myös tuntuvasti pätäkkää tilillä. Thaimaa ei halua tyhjätaskuja maahan. Vaikka olisi naimisissa thaimaalaisen kanssa, niin ulkomaalaisella puolisolla on ilmoittautumisvelvollisuus Thaimaan viranomaisille kolmen kuukauden välein niin kauan kuin maassa oleskelee. Ja kun oleskelulupaan ei sisälly juuri muita oikeuksia kuin oleskella vierailijana maassa,  niin ”uusi kotimaa” -fiilistä tuskin helposti pääsee syntymään.

Villen tapauksesta tulee mieleen omat muuttohaaveiluni lapsena. Kohde oli Kanada. Olinkohan tuskin 10 vuotiaskaan, kun piirtelin talon pohjapiirustuksia sopivalle seudulle Kanadan erämaihin, karttoja tutkien. Töitä haaveilin Kanadassa tekeväni avustuslentäjänä. En tiedä mistä sain päähäni Kanadan. Ehkä seikkailukirjoista, kuten  ”Punainen sulka” -sarjasta tai Jack Londonin tuotannosta. Luin niitä lapsena ja nuorena paljon.

Sittemmin en koskaan ole vielä käynyt turistinakaan Kanadassa, mutta lentämistä pääsin kokeilemaan noin 50 vuotiaana sen verran, että vähän tuntumaa ”avustuslentämiseen” siitä sain. Yhden onnistuneen laskun tein itse, josta olen ylpeä, vaikka kone pomppikin aika lailla. Lupakirjaa en saanut, koska lennonopettajani yllättäen kuoli kesken kurssin, enkä voinut enää jatkaa. Käytin sitten loput lentorahat Kilimanjaron valloittamiseen. Se onnistui!

Suunnilleen Villen ikäisenä sytyin Israelille, johon oli syynä hengellinen herääminen. Raamatun mukaan Israel on Luvattu Maa ja juutalaiset Jumalan omaisuuskansa.

Minun oli ”pakko” päästä Israeliin. En kuitenkaan lähtenyt ”soitellen sotaan” hetken päähänpistosta kuten Ville. Ajattelin järkiperäisesti. Minun oli vaikeaa tehdä päätöksiä pienissäkin asioissa, saati suurissa. Aluksi ajattelin vain tehdä ”toiviomatkan” ja varasin Shalom-lehden kahden viikon lukijamatkan.

Se oli elämys ja halusin palata pian takaisin pitemmäksi aikaa. Jo samana vuonna möin uutta matkaa varten omaisuuteni Villen tavoin. Paitsi että minulla ei ollut omaisuutta muuta kuin stereot ja auto. Möin stereoni halvalla tutulle, mutta auton pidin itse.

Uskoni ei ollut yhtä suuri kuin Aabrahamilla. Ei edes Villen uskoa, koska en  lähtenyt sillä ajatuksella, että muuttaisin ”uuteen kotimaahan”. Ensinnäkin minulla ei ollut rahaa kuin nippa nappa matkakuluihin. Toisekseen en tiennyt mitä siellä edes tekisin, mikäli jäisin maahanmuuttajaksi kuten äitini luuli. Ja itki, että poika puhui aina Kanadasta ja nyt hän lähtee.

Anoin virkavapaata töistäni vuodeksi ja matkustin kristillisessä Karmel- ryhmässä kibbutsille. Se oli hienoa aikaa ja siitä tuli eräänlainen ennen ja jälkeen -vedenjakaja elämässäni. Mitään tilaisuutta jäädä asumaan Israeliin ei kohtalo eteeni heittänyt. Tosin kibbutsille olisin periaatteessa voinut jäädä määräämättömäksi ajaksi, vuoden mittaisen viisumin jaksoissa, kuten muutamat suomalaiset olivat tehneetkin.

Kibbutsielämä, asuen pienissä huoneissa, ei kuitenkaan kiehtonut elämäntehtävänä. Olin siellä vain sopimuksen mukaisen vuoden, poistumatta välillä maasta. Vuosi tuntui tarkoituksenmukaiselta. Jäi kaikin puolin hyvä mieli siellä vietetystä ajasta.

Hieman olen kuitenkin Jumalalle katkera siitä, ettei uhraukseni mitään erityistä siunausta elämääni näyttänyt tuovan. Ei sellaista, mitä ei olisi muutkin saaneet ja enemmänkin, ilman uskoa tai uhrauksia.

Tietysti on syntiä ajatellakaan siunauksia ikään kuin palkaksi, mutta miksi  siellä ylipäätään luvataan: ”Joka Israelia siunaa, sitä Jumala siunaa”? Ei se pitänyt avioliittoani kasassa, eikä lisännyt maallista hyvää. Päinvastoin, vuoden virkavapaus pienentää eläkettäni.

Olen tullut siihen johtopäätökseen, että ihmisten lupaukset ovat sanahelinää ja sellaiset seikat onko joku kristitty vai pakana, tai meneekö naimisiin kristillisin vai pakanallisin menoin ovat merkityksettömiä liiton kestävyyden kannalta. On 100% puolisoista itsestään kiinni riittääkö heillä uskoa yhteiseen huomiseen ja kuinka kauan.

Avioeron myötä ”ennen ja jälkeen Israelin” -vedenjakajani murtui. Nyt on elämäni vedenjakaja ”ennen ja jälkeen eron”. Thaimaassa minua kosittiin ja tartuin tilaisuuteen. Toinen vaimoni on sanonut, että on minun kanssa ikuisesti ja kun tulen vanhaksi, niin hän pitää huolta. Aika näyttää.

Elämässä kaikki on loppujen lopuksi pienistä sattumista kiinni. Elämä voi äkisti muuttua, vaikka mitään uhkaavia merkkejä ei tajuaisikaan, ennen kuin on liian myöhäistä. Tapahtumat vain alkavat vyöryä ja mullistavat kaiken.

Täytyy myöntää, että demonit osaavat asiansa. Nehän ovat tulleet tappamaan ja tuhoamaan, erityisesti avioliitot ja ihmissuhteet ovat niiden tähtäimessä. Koska avioliitto symbolisoi Raamatussa Jumalan ja uskovien seurakunnan suhdetta, niin sellainen pitää tuhota, totta kai. Varsinkin uskovaisten avioliittojen särkyminen tekee nannaa ja saa ihmiset nauramaan ja pilkkaamaan uskonasioita.

Samalla erossa usein menee uskovaisiltakin usko, jos mahdollista. Vähintäänkin uskottavuus. Eronneen uskovaisen on vaikea saarnata avioliiton pyhyydestä vaikuttamatta teeskentelijältä. Jos ylipäätään häpeältään pystyy enää mitään saarnaamaan. Suun tukkiminen uskovaisilta onkin hiiliosaston joukkueelle suorastaan selkävoitto.

”Eikö ihmisen olo maanpäällä ole kuin sotapalvelusta?”. Jos demonit ovatkin voittaneet yhden taisteluni, ei se tarkoita, että olisin koko sodan hävinnyt. En tiedä voinko, haluanko ja tarvitseeko minun edes aloittaa uudestaan asevarustelu: Jumalan koko sota-asu, vanhurskauden haarniska, pelastuksen kypärä, Hengen miekka ja uskon kilpi.

Taidan jäädä linkuttamaan huoltojoukkoihin, jos en reserviin ihan heti vielä pääse. Joka tapauksessa alan hieman ymmärtää, ettei elämän raatteen tiellä voi pysähtyä ja jäädä katselemaan menneisyyden raunioilta nousevaa savua. Muuten voi käydä kuin Lootin vaimolle, joka jämähti suolapatsaaksi matkan varrelle. En tiedä onko kohtaloni muuttaa joskus uuden vaimoni kotimaahan, vai mikä on matkani määrä, mutta tänne en tahro mä jäärä. Toivottavasti viimeisen etapin päässä avoin päärlyportti (=helmiportti, pärla=helmi) minuakin odottaa.