Poikani blogin juttu "Miksi tusinablogit kiinnostavat" herätti ajatuksia oman blogini näkökulmasta. Esimerkiksi poikani mainitsema kohdeyleisö puuttuu blogistani. Jotta kohdeyleisö selkiytyisi, niin blogilla pitäisi olla jokin perusteema: tietokoneet, muoti, lemmikkieläimet jne. jotka houkuttelevat samanhenkisiä lukijoita. Jos teemana olisi yleiskiinnostavat asiat kuten seksi tai Johanna Tukiainen, niin kohdeyleisönä olisi selkeästi koko Suomi..

Blogini ”ongelma” on siinä, että sillä ei ole mitään varsinaista kiinnostavaa teemaa, kunhan lätisen yhtä sun toista. Kuten savolainen myyjätärkin sanoi, kysellessämme häneltä nuorena miehenä Suonenjoen mansikka karnevaaleilla grillillä, mitä ikkunassa mainostettu "Sitä sun tätä" mahtanee sisältää. Myyjätär vastasi, että "yhtä sun toista". Hyvin vastattu. Myöhemmin selvisi, että suonenjokelainen "sitä sun tätä" vastasi kesklsuomalaista "taksaria". Raskalaisia makkaranpaloilla.


Mikä blogini siis oikeastaan on ja ketä se palvelee? Käsite ”itselleen kirjoittaminen” alkoi mietityttää myös. Jos kirjoittaisin vain omaksi ilokseni, niin miksi tekisin niin julkisesti? Täytyy minulla olla toive, että joku muukin ajatuksiani jakaisi, ainakin henkilökohtaisissa tilityksissäni. Itseasiassa minulla ei ole ketään, kenen niskaan murheitani kippaisin. Kuulun pikemmikin siihen ryhmään, jonka ajatellaan olevan vastuussa kaikesta pahasta. Ihmiset tarvitsevat syntipukkeja joita syyttää, voidakseen itse paremmin. En siis ole syntynyt turhaan, vaikka mustimpina päivinä siltä on usein tuntunut.

Eipä blogilleni taida niin erityistä syytä löytyä. Minulla on tarve olla olemassa, kuten yleensä ihmisillä ja sen takia tuhansien muiden tavoin pidän blogia. "Katsokaa, minäkin olen olemassa", se huutaa. Tietysti kirjoitus eräänlaisena entisajan harrastuksena inspiroi myös. Koulussa olin hyvä ainekirjoituksessa ja runoilussa. "Raittiuskilpakirjoituksessa" pääsin kerran palkinnoillekin. Enää taideta raittiuskilpakirjoituksia kouluissa järjestää. Hmm.. raittiusteemaa voisi laittaa mietintään..

Ennen nettiä kirjoitin paljon lehtien yleisönosastoihin ja yhteen novellikilpailuunkin lähetin käsikirjoituksen. Kirjailijan ammattikin oli haaveissani. Sitä varten ostin aikoinaan sähkökirjoituskoneen ja sen jälkeen ensimmäisen tietokoneeni. Pöytälaatikkoon kerääntyi joitakin tekeleitä. Sittemmin tietokone varasti sieluni niiin, ettei kirjoittamiselle enää löytynyt aikaa, kun oli kaikkea muutakin tarjolla. Tosin kirjoittamista tavallaan oli sekin, että erinäisillä foorumeilla aloin operoida aktiivisesti. Liian paljon, näin jälkiviisastellen. Laiminlöin perhettäni harrastukseni kustannuksella.

"Rakunet" ei tarkoita juuri mitään, paitsi japanilaisena sanana "hyvä olo", tai jotain sinne päin. En harrasta raku-keramiikkaa kuitenkaan.  "Raku" on yksinkertaisesti lapsuuden lempinimeni. Taida enää muut minua sillä nimellä kutsua kuin vanha äitini joskus. Entä haaveilu teemaksi? Sehän minulta sujuu, heh. Sivuni slogan "totuus on tuolla jossain" , The truth is out there, on turhan kulunut klisee, mutta kuvastanee lapsuudenaikaisia taivaanrannan maalailijani. Ehkä niitä oli myöhempinä aikoinakin. Ehkä tyypillistä koko suvulle. Kirjailija Liisa Laukkarinen, joka on kaukaista sukua, kertoo eräässä kirjassaan menneensä metsään mietiskelemään, joilloin hänen äitinsä sanoi "hulluja nuo Laukkariset, ne vain haaveilee".
Jääköön teema-ajatus hautumaan.