Katselin ikkunasta takapihalle. Rakastin auringossa kylpevää keltaista voikkukaketoa, joka peitti pihan. Siellä kissani kirmaili onnellisena kukkien seassa, jahdaten pörrääviä kimalaisia. Häntä ojossa kuin pölyhuisku.

Pyhä birma -rotuinen kissanpentu. Birdie, lintunen, typykkä. Ihastuin häneen oitis nähdessäni kuvan. Ihana kissa. Hänellä oli vapaa kasvatus. Sai istua ruokapöydällä, jos niin halusi. Hän eli onnellista elämää, kodissa, jonka rakensin ja jonka menetin. Menetykseni aikoihin Birdie sairastui. Alkoi ontua jalkaansa ja sai vakavan kohtauksen ollessani matkoilla. Poikani, puolisoni avustuksella, sai hankittua hänelle hoitoa ja Birdie toipui. Ontuminen kuitenkin jäi pysyväksi.
[foldergallery folder=”wp-content/uploads/brilliant_gallery/lemmikit/birdie” title=”Birdie”]
Vuosi sitten, 2010, kisu muutti kanssamme uuteen asuntoon. Ei se ollut toivottua lähteä entisestä, mutta pakko oli kaikkien sopeutua. Täydellisesti Birdie ei ilmeisesti sairaudestaan parantunut, vaikka välillä näytti paremmalta ja liikkuminenkin oli toisinaan helpompaa, jopa juoksi ja hieman leikkikin, vaikkakin harvoin uudessa asunnossa. Voi johtua ontumisestakin. Joka tapauksessa omakotitalossamme usein leikimme siten,  että juoksimme peräkanaa. Minä ajoin ensin Birdietä ja se meni toiseen huoneeseen ja kun lähdin juoksemaan pois, se vuorostaan ryntäsi perääni.

Viimeaikoina Birdien liikkuminen alkoi olla tosi vaivalloista. Samalla hän muuttui hellyydenkipeämmäksi kuin koskaan aikaisemmin. Useina öinä hän nukkui sängyssä koko yön vieressämme kuin pieni lapsi. Noin kuukausi sitten hän alkoi kärsiä ummetuksesta, jota hänellä ei ennen ole ollut. Syötin hänelle ruiskulla parafiiniöljyä, mikä tuntui auttavan ja hän silmin nähden alkoi voida paremmin, turkinkin hohtaessa terveen näköisesti.

Terveemmän tuntuista olotilaa kesti muutaman päivän. Liikkuminen ei kuitenkaan parantunut, pikemminkin huononi. Viimeiset päivät  kisuparka lähinnä vain veti itseään etukäpälillään, kun takajalat eivät pitäneet yhtään. Hän ei enää päässyt sänkyyn tai sohvalle omin avuin. Kisu myöskin alkoi tehdä tarpeitaan mihin sattui.

Eilen palatessani töistä kisu makasi sängyssämme ja vaimoni sanoi, ettei tiedä miten oli sinne päässyt omin avuin. Birdie oli syystä tai toisesta väkisin tahtonut tulla sänkyymme. Valitettavasti minun täytyi nostaa se pois, koska se oli pissinyt lakanalle ja koko petauspatja meni pesuun. Myöhään yöllä, nukkumaan mentäessä, vein kissan omaan ”taloonsa”, kuljetuslaatikkoon, mutta se kömpi sieltä välittömästi pois ja raahautui sänkymme viereen minun puolelleni ja yritti naukuen väkisin vetää itsensä viereeni ja se parritti minua silmillään anovasti, että auttaisin.

Nyt kaduttaa, mutta en voinut auttaa, koska hän oli sotkenut itsensä kissanpissiin ja haisi pahalta. Olin myös väsynyt töistä ja haluton alkaa pesemään kissan turkkia keskellä yöllä. Lisäksi kuivattelu veisi oman aikansa. Sen sijaan nostin hänet oven ulkopuolelle ja laitoin oven kiinni, ettei sotkisi enempää paikkoja. Kissa naukui haikeasti oven takana pari kertaa ja sitten vaikeni. En tajunnut tilanteen olevan niin pahan, mutta päätin kuitenkin aamulla soittaa eläinlääkärille ja nukahdin heti väsymyksestä. Itkettää, kun ajattelen miksi en nostanut häntä viereeni, mutta näyttää siltä, että minä saan itkeä nykyisin virheitäni tuon tuostakin.

Aamulla, vaimoni lähtiessä kurssille, hän herätti minut sanoen, että Birdie hengittää, mutta ei reagoi mihinkään. Nousin ylös ja soitin eläinlääkärille, mutta sieltä vastasi automaatti, joka kertoi eläinlääkärin olevan sairauslomalla. Se siitä sitten, ajattelin. Kissani oli jo jossain poissa tästä maailmasta. Vaikka hengitti, häne ei reagoinut puheeseeni, eikä silittelyyni. Kun yritin juottaa häntä ruiskulla, niin silloin hän sai refleksinomaisesti yskimiskohtauksen, mutta ei niellyt nestettä ja palautui takaisin kooman kaltaiseen tilaan.

Tällä kertaa laitoin pyyhkeitä alle ja nostin Birdien viereeni sängylle välittämättä pissisestä turkista ja silittelin hänen päätään ja itkin. Kun toistelin Birdien nimeä hänen korvaansa, niin hän ikään kuin reagoi siihen vetäisten samalla hetkellä henkeä kiivaasti, sillä hetkellä kun kuuli ääneni. Mutta ehkä vain kuvittelin. En ole varma tiedostiko minua kuitenkaan. En ymmärtänyt surultani katsoa tarkkaa kellon aikaa, mutta noin kello yhdentoista Birdie vavahteli muutaman kertoja ja sitten lakkasi hengittämästä. Birdie oli nukkunut pois.

Olen haudannut lemmikkejäni kolme kertaa. Ensimmäisen kerran teini-ikäisenä poikana Vaakku – varikseni kuollessa käsiini. Hautasin sen metsään lähelle kummitätini taloa. Toisen kerran, kun Nicke – saksanpaimenkoirani poistui koirien taivaaseen junannusaattona. Ensin lääkäri nukutti hänet ja kuiskasin hänen korvaan ”hei sitten Nicke”. Sen jälkeen lääkäri antoi eutanasia-piikin. Itkien hautasin koirani syntämäkotini tontille pellonreunaan. Kolmannen kerran pato purkautui palatessani isäni hautajaisista ja sillä aikaa oli lemmikkirottamme kuollut. Vilin hautasin omakotitaloni pihan reunaan.

Tänään hautasin rakkaan lemmikkini neljännen ja todennäköisesti viimeisen kerran, koska en aio hankkia lemmikkejä enää. Koirani lailla Birdie sai leposijansa syntymäkotini tontilla, mutta terijoen salavapuun alta.

Birdien elämä jäi surullisen lyhyeksi, vain noin neljä vuotta syntymästä kun hän jo nukkui pois. Birdien lähtöpäivä tänään 11.3.2011 klo 11, yhdennellätoista hetkellä tuntuu jotenkin symboliselta ja se jää historiaan samaksi päiväksi kuin Japanissa tapahtui median mukaan maan historian voimakkain maanjäristys, josta tulee väkisinkin mieleeni David Wilkersonin kirja Näky, jonka luin aikoinaan useaan kertaan. Mutta se on oma tarinansa.

Tässä maailmassa on luovuttava ja päästettävä irti kaikesta, jota rakastaa, vaikka ei haluaisikaan. Kunnes koittaa aika, jolloin on itse lähtövuorossa.