Katselin äskettäin rakennuskuvia talosta. Edesmennyt isänikin näkyy rakennuksellani auttamassa ja pienet lapsemme hiekkakasojen päällä leikkimässä. Olen usein moittinut isääni ”markun askareista”, mutta moniko isä viitsisi ajaa mopolla 35 kilometriä monena päivänä lastensa rakennuksille ja illalla takaisin kotiinsa, niin kuin minun isäni teki. Vuoropäivin hän ajoi minun ja veljeni rakennukselle, joka rakensi samaan aikaan.

Joskus iskee haikeus entistä taloani muistellessa. Tuntuu niin turhalle kaikki tekemiseni, todella ”markun askareilta”. Huonoa tuuriakin ollut. 90 luvulla oli olevinaan vaikeat taloudelliset ajat kuten nykyäänkin. Talojen hinnat pompahtivat pilviin silloiseen tulotasoon verrattuna. Kuten ovat pilvissä nykyäänkin.

Oli pankkikriisi, jonka valtiovalta ratkaisi siirtämältä pakkokeinoin velallisilta yhden ylimääräisen prosentin pankkien tukemiseksi. Toinen tukikeino oli tiputtaa talletusten korkoa yhdellä prosentilla. Siis laina korko kasvoi prosentin ja talletuskorot pieneni prosentin. Tuohon aikaan talovelkani korko kävi pahimmillaan 12 prosentissa. Jotenkin sitä vain kitkuteltiin. Kun vihdoin sain velan maksettua, minun piti heti luopua talosta.

Olin kai kummiskin kasvanut talooni kiinni. Olihan se suomalaisen unelman huipennus, oma talo. Ehkä siksikin, että sen rakentamisessa oli kova työ. Monenlaista vaivaa, pohjapiirustuksen suunnittelua, asp-säästämistä, laina hakemista jne. ennen kuin pääsi vasaran ottamaan käteensä.

Leipätyöni ohella, joka sekään ei niitä maailman helpoimpia ole yövalvomisineen, uhrasin vapaapäiväni rakennukselle. Tein suurimman osan ajasta yksin, vaikka isäni ja appi auttoivat kun ehtivät.

Kovin työ taisi olla kivimuurin tekeminen rinteeseen. Talon alta louhittiin satakunta kuutiota kalliota, joista lohkareista sitten rakensin muurin. Työ kesti kuukausia. Sitä mukaa kun muuri valmistui asettelin kiven koloihin kyllästetystä lankusta tehdyt aitapylväät. Niin hyvät niistä tuli, että aita pysyi suorana parikymmentä vuotta.

Rakensin taloni kalliolle. Veljeni hiekkapatjan päälle. Veljeni kerran sanoikin minulle surumielisesti kuinka ”tyhmä mies hiekalle rakensi”. Toisin kävi. Hiljattain hänen alueellaan kävi niin kova myrsky, että 30 puuta kaatui juurineen hänen tontiltaan ja talon ympäriltä. Silti veljeni talo seisoo edelleen hiekalla. Sen sijaan minun taloni sortui tuulen puhaltamatta ja veden virtaamatta. Minun ja veljeni tapauksessa tyhmä oli se, joka kalliolle rakensi.

Aina olen ollut häviäjän roolissa. Jouduin myymään taloni alihintaan, lainakorot huomioiden ilman voittoa. En jaksanut ajatella oman puolikkaani lunastamista ja itseni sitomista taas vuosiksi velkavankeuteen kun juuri olin päässyt veloista vapauteen, ensi kertaa elämässäni ja vanhana miehenä. Palkkaan verrattuna puolikaskin talosta oli suhteellisen paljon rahaa yhdellä kertaa saatuna. Mutta tällä kertaa talletuskorot oli nolla ja inflaatio alkoi heti nakertaa pääomaa. Kiirehdin ”sijoittaa” rahat ulkomaille, mutta juuri silloin vluuttakurssi romahti rajusti ja ilmaan katosi paljon enemmän kuin inflaatio olisi koskaan nakertanut vain tilillä makuuttamalla. Eräillä ei ole onnea rahassa, eikä rakkaudessa. Oma syyni tietenkin, mitäs olen syntynyt niin tyhmäksi.

Kibbutsiaikoinani, kauan sitten, äitini lähetti minulle lukemisiksi Viktor Franklinin kirjan ”Ihmisyyden rajalla”, joka kertoo Franklinin kokemuksista keskitysleirillä. Hän mietti oliko se, että jotkut selviytyivät leiriltä hengissä vain hyvää tuuria, vai löytyisikö jotain parempaa selitystä. Hän päätyi tutkimuksissaan siihen, että prosentuaalisesti ne, jotka säilyttivät uskonsa parempaan huomiseen ja pystyivät säilyttämään toivonsa ja ikään kuin näkemään helvetin ylitse, selviytyivät keskitysleiriltä hengissä, kun taas ne, jotka luopuivat toivosta, että mikään voisi enää muuttua hyväksi, menehtyivät. Kirjan sanoma on minuakin auttanut monta kertaa, kun olen meinannut upota toivottomuuden suohon.