Eilen kävimme uimassa poikani perheen kanssa läheisellä lammella. Oli kiva katsella Lottaa, joka hyväntuulisena kuten aina, nautti täysillä vedessä lotraamisesta. Itsekin sain kuin sainkin heitetyksi talviturkin pois, aikani vetkuteltuani, ennen kuin uskalsin heittäytyä veteen. Enpä muista milloin edellisen kerran uin järvessä, siitä on kauan.

Valitettavasti eilinen kiva päivä kostautui tänään itkulla ja tarkoituksettomuuden tunteilla. Vaikka yritän opetella ajattelemaan positiivisesti, niin tottumus on toinen luonto ja annan  turhan helposti periksi, jos jokin sopiva ärsyke siihen laukaisee. Katselin vanhoja valokuvia kyynelten virratessa. Tuhansittain valokuvia. Onnellisia kasvoja. Valhettako vain? Menneisyys elää niissä. Olen Israelissa, menen naimisiin, lapset syntyvät ja kasvavat,  lukuisia juhlia, matkoja, tapahtumia, jotka vaimoni kanssa jaoimme. Rakennan taloa, joka perustuksista alkaen nousee vaihe kerrallaan. Lapset leikkivät rakennustyömaalla hiekkakasassa tai istuvat karhuvillarullan päällä. Isäni haamu muuraa tiiliseinää, sahaa lautaa, sitoo kipeää polveaan. Työtä ja touhua. Turhuuksien turhuutta. 

Mauri on tehnyt tehtävänsä. Jo kauan sitten pyysin Jumalalta, että, kun minusta ei ole Hänelle mitään hyötyä, niin ottaisi minut pois. En tiedä mitä Hän viivyttelee. Ehkä ainakin nuorimmat lapseni vielä tarvitsevat minua. Ja äitini ainakin kaipaa. Tulevaisuuteni on kuin musta-aukko, jonka tapahtumahorisontin olen ylittänyt. Ajaudun jonnekin, enkä voi muuttaa suuntaa. Ehkä huomenna on taas paremman päivän vuoro. Paistaa se joskus kuulema risukasaankin.