Israelin itsenäisyyspäivää, Jom Ha’atsmaut:ia, vietetään vuosittain  Ijarkuun 5. päivänä juutalaisen kalenterin mukaan. Se sattui kuluvalle vuodelle 16.4.2013 – kolme päivää sitten – joten olen hieman jälkijunassa kuten tavallista.

”Tarttukoon kieleni suuni lakeen, ellen minä sinua muista, ellen pidä Jerusalemia ylimpänä ilonani.”

Israelin ystävänä ja vanhana kibbuznikkinä, toivotan tässä vaatimattomassa blogissani mitä parhaimmat onnitteluni itsenäiselle, 65 vuotiaalle, Israelille! Oikeasti Israel on tuhansia vuosia vanhempi, jos lasketaan siitä, kun kansa Joosuan ja Kaalebin johdolla  marssi maahan, joka vuotaa mainoa ja mettä. Am Israel chai! Herra siunatkoon Sinua Israel!

Kävin Erez Israelissa ensimmäisen kerran keväällä, vuonna 1982. Se oli Shalom-lehden järjestämä kahden viikon lukijamatka, jonka vetäjänä toimi Toivo Asikainen. Porukka koostui pääasiassa keski-ikäisistä ja  vanhemmista mummoista ja papoista. Taisin olla nuorin, mutta viihdyin silti mainiosti.

King David hotellin aulassa oli kultaliike, josta ostin kultaisen Daavidin tähden, jonka keskellä on risti. Myyjä pyysi minua lähettämään Suomen lipun, kun palaan takaisin Suomeen. Hän sanoi keräävänsä niitä ja laittavansa sen kaapin päälle, jossa oli muutamia lippuja eri maista. Suomi puuttui. Tein niin ja lähetin hänelle jalustalla ja kaupunkikuvalla varustetun matkamuistolipun. Annoin korun myöhemmin ensimmäiselle vaimolleni, jonka tapasin toisella matkallani, Kibbuzilla. Ehkä se on hänellä vieläkin.

Vuoden kestäneelle Kibbuzimatkalle lähdin jo heti saman vuoden syksyllä. Sinä aikana ostin jostain basaarista hopeisen Daavidin tähden, jota kannan kaulassani edelleen. Sen vieressä on äidiltä saamani sydän. Pitäisi vielä hankkia samaan ketjuun I -kirjain.. I ❤ ✡

Ennen olin niin aktiivinen paikallisessa Israelin Ystävät ry. toiminnassa, vaikka en nyt niin muuta siellä tehnyt kuin istuin kuukausittaisissa kokouksissa. Eipä tainnut jäädä montakaan väliin. Se oli kai enempi sosiaalista kanssakäymistä itselleni kuin, että minusta suuremmin hyötyä työlle olisi ollut. Lähes kaikki sen aikaiset ystävät ovat kadonneet tai päässeet jo kotiin.

Muutama vuosi sitten erosin yhdistyksestä. En siksi, että ystävyyteni Israelia ja juutalaisia kohtaan olisi minnekään kadonnut, vaan koska olin siinä mukana yhdessä ensimmäisen vaimoni kanssa. Tuli yhteisellä nimellä postia jne. Tunsin surua jäädä yksikseni. Ja häpeääkin. Toisinaan tunnen olevani niin out kaikesta.. mikään ei ole kuin ennen.

Elämäni ei ole mennyt ihan niin kuin olisin toivonut. Tyhmä mies hiekalle rakensi, rankkasade lankesi, virrat tulvivat, tuulet puhalsivat ja syöksyivät huonettani vastaan ja se luhistui kuin korttitalo ja Jerusalemin sijasta elelen kaukana diasporassa. Odotan kuitenkin sitä päivää, jolloin voin astella helmiporteista kultaiseen Jerusalemiin.

Hassua, kun matkustin diasporani maahan, niin Frankfurtin lentokentällä minulta kysyttiin olenko juutalainen. Se jotenkin rohkaisi minua. Tietääkseni en ole, vaikka isäni suoraan alenevassa polvessa olikin nimeltään Israel. Hatikva – toivo ei saata häpeään. Ehkä jo ensi vuonna Jerusalemissa!

Minulla oli pienikokoinen radionauhuri mukana Israelissa. Soittelin toisinaan erästä kasettia huoneeni ikkunalla, 30 vuotta sitten. Löysin YouTubesta saman kappaleen, joka oli sillä kasetilla!