Äitini täytti eilen 11.6.2010 kunnioitettavat 80 vuotta. Erityisestikin, koska hän on sairastellut erilaisia vaikeita tauteja koko elämänsä, tuberkuloosia myöten. Siihen aikaan äitini joutui olemaan hyvin pitkään sairaalassa, eikä isälläni ollut lasten kanssa mahdollisuuksia käydä häntä katsomassa kovinkaan usein. Kun äitini vihdoin pääsi kotiin, äitini kertoi, että en tuntenut häntä enää äidiksi. Itse en sitä muista, mutta olin ollut mm. kovasti vastaan, että vieras "täti" änkesi isäni viereen.

Tuberkuloosi parani, mutta sitä ennen ja sen jälkeen äitini on saanut taistella lukuisia sairauksia vastaan kuten sydäntauti, verenpainetauti, struuma, sokeritauti, naisten taudit toistuvine tulehduksineen jne. Valtava on se lääkkeiden määrä mitä hän on elämänsä aikana syönyt tai piikillä häneen pistetty. Moneen kertaan hän on maannut sairaalassa, ollut lukuisissa leikkauksissa ja operaatioissa. Moni olisi moisesta masentunut ja luultavasti kuollut ennen  aikojaan. Mutta äitini ei ole ollut masennukseen taipuvainen, eikä toivotellut itselleen kuolemaa ja se varmastikin on auttanut häntä  jaksamaan. Paitsi silloin, kun isäni kuoli, hän lysähti lattialle ja itkien sanoi, että haluaa lähteä myös. Jonkin ajan kuluttua hän kuitenkin kohottautui ja sanoi, "ei sitenkään, haluan elää vielä". Ehkäpä hän muisteli isäni viime hetken evästyksiä hänelle: "Minä lähden nyt, mutta sinun on jäätävä vielä tänne". Isästäni en muista, että hän olisi isommin sairastellut. Ainakaan mitään vakavampaa. Kunnes yllättäen eturauhassyöpä todettiin ja hän menehtyi noin vuoden sisällä siitä, vain 74 vuotiaana. Isäni kuolemasta tulee 10 vuotta. Ei uskoisi. Aika rientää vinhaa vauhtia.  

Vaikka äitini vointi aina on mennyt vähän kerrallaan astetta huonommaksi, hän sanoo: "kunhan saisi näinkin olla, niin hänen on ihan hyvä". Siitäkin huolimatta, että aina koskee. Tuskin kukaan, joka ei itse ole kokenut samaa, voi ymmärtää millaista on elää jatkuvan kivun alaisena. En ymmärrä minäkään, mutta tuntuu vaikealta, kun hän toisinaan voihkaisee ja itkee kivusta. Äitini elämänhalu, välillä lähes toivottomuudenkin keskellä, on auttanut itseänikin jaksamaan silloin, kun olen ollut masentanut, josta en voi kenellekään puhua, koska enhän minä ole masentunut.. Ja puhumisesta mitään hyötyä olisikaan, pikemmin päinvastoin. Vaikeneminen on kultaa.

Äitini sairastelun vuoksi lääkärit ja sairaalassa käynnit ovat varjostaneet minua aina näihin päiviin saakka, kun olen käynyt häntä katsomassa tai aikaisempina vuosina vienyt häntä autolla lääkäristä toiseen. Kumma kyllä, itse olen onnistunut välttelemään lääkäreitä kokolailla hyvin. En ole montakaan päivää yli 30 vuoden aikana ollut sairauden takia pois töistä. Koputettakoon puuta, mutta enpä haluaisi kokea isäni kohtaloakaan. Toivon pääseväni tempaukseen, niin että ei tarvitse kuolla ollenkaan. Uskokoon ken tahtoo, mutta siellä sanotaan "toivo ei saata häpeään". Hyvä olla elämässä aina toivoa.   

80. vuosi tuo äidilleni suuren muutoksen hänen elämäänsä. Jälleen vähemmän iloisen, koska hän ei todennäköisesti pysty enää yksin elämään kotimökissään, jonne kunnan puolesta palvelut eivät ulotu. Siksi hänen pitää, surullista kyllä, muuttaa sieltä pois lähemmäksi palveluita. Joka tapauksessa, koettelemuksistaan huolimatta, toivotan äidilleni lämpimästi onnea koetuksista huolimatta ja edelleen elämänhalua ja paljon elon vuosia lisää.