Pitänyt niin kiirettä, etten ole ehtinyt blogia päivittää kuukauteen! Eihän ennen ollut näin. Vai oliko? Tulee mieleen Saarnaajan kirjasta sanat "Älä sano: – Mikä siinä on, että entiset ajat olivat paremmat kuin nykyiset? Sillä sitä et viisaudesta kysy". Saarnaaja antaa ymmärtää, että entiset ajat ei ole sen paremmat tai huonommat kuin nykyisetkään. Silti vaan tuntuu, että ennen ainakin jäi vapaa-aikaa enemmän, vaikka kaikkia tekniikan tuomia helpotuksia ajan säästämiseksi ei ollut käytettävissä.  Toisaalta tekniikan tuomat helpotukset ovat esim. Evieneet monilta työpaikan ja niille, jotka ovat työelämässä siitä ei ole ollut hyötyä, päin vastoin, tehokkuus on päivän sana. Työntekijästä otetaan kaikki irti. Omassa ammatissanikin fiilis ei johdu pelkästään vanhenemisestani, tahti on selvästi kiristynyt ja työilmapiiri koventunut.

Turha itkeä maahan kaatunutta maitoa, sanoo aina niin optimistinen Tex Willer. Itse en ole vielä päässyt irti entisestä elämästäni, koska sitä tulee edelleen ajateltua päivittäin.  Ensimmäinen avioliittoni solmittiin perinteisin menoin baptistikirkossa sankan "todistajien pilven" läsnäollessa. Oli tunnelmaa ja ohjelmaa ja hääkakkua yhdessä leikkasimme. Sukulaisia ja juhlavieraita oli paikalla toista sataa. Juhlinta kesti monta tuntia. Tosin pienestä protokollan epäselvyydestä johtuen "karkasimme" kirkosta ennen aikojamme, jättäen juhlavieraat jatkamaan juhlia keskenään ja kummastelemaan mihin juhlakalut oikein katosivat. Toinen avioliittoni solmittiin karuissa puitteissa oikeustalolla ja niin lyhyellä kaavalla kuin mahdollista. Pakolliset kaksi todistajaakin tulivat saman talon puolesta. Toimitus kesti noin 5 minuuttia. Se sopi hyvin molemmille.

"Papin aamenesta" olen nykyään sitä mieltä, että eipä sillä ole suurta merkitystä missä ja millä tavoin liittonsa virallistaa. Jos kellä on varaa ja halua naimisiin mennä. Taloudellisesti kannattavampaa olisi sinnitellä yksin. Outoa, että yhteiskunta taloudellisesti tukee yksinelämistä, sosiaalista syrjäytymistä ja erakoitumista. Minulta otettiin pois muutaman kympin yksinhuoltajalisä siksi etten halunnut elää yksin, vaikka taloudellinen rasitukseni avioliiton myötä kasvoi huomattavasti. Ja vaikka myös asumiskustannukseni kasvoivat paljon,  niin hakemuksissa niistä hyväksytään minun osuudekseni vain puolet, vaikka puolison tulot olisivat nolla!

Ensimmäistä puolisoa etsiessäni pyysin Jumalalta, että hän johdattaisi minulle "sen oikean", jonka kanssa sitten jakaisin elämäni loppuun asti. Luulin sellaisen löytäneenikin. Eräs tärkeimmistä kriteereistäni tytölle oli se, että hän olisi uskovainen kuten itsekin ja jonka kanssa pystyisin rukoilemaan ja tekemään myös "Herran työtä yhdessä". Kunnon uskovaisena en myöskään halunnut "antautua kantamaan vierasta iestä yhdessä jumalattoman kanssa".

Nyt olen sitä mieltä, että eipä taida "ikeellä" olla käytännön merkitystä. Ies kuin ies, kotoinen tai vieras. Fundamentalistisissa piireissä, joihin itsenikin katsoin ennen lukeutuvaksi,  mainitsemaani Raamatun kohtaahan sovelletaan siten, että uskovaisen ei pitäisi mennä naimisiin ei-uskovaisen kanssa, koska hän olisi se "vieras ies". Sanonta viittaa peltotöihin, ettei niistä tulee mitään, jos samaa aatraa pannaan "samaan ikeeseen" vetämään aasi ja härkä, olennaltaan erilaiset eläimet. Ilmeisesti käytännössä kokeiltu. Hengellisessä mielessä "Jumalan peltotöissä" katsotaan seuraavan vastaavalla tavalla hankaluuksia eri tavalla uskovien ihmisten kesten. Mitä ei kylläkään ole vaikea uskoa. Toisen kerran naimisiin meneminen ei ole funtamentalistisissa piireissä edes vaihtoehto. Minä tein vielä senkin synnin, että menin. Vieläpä eriuskoisen kanssa. Mutta elämä jatkuu, kunnes hopealanka katkeaa ja kultamalja särkyy ja vesiastia rikkoutuu lähteellä ja ammennuspyörä särkyneenä putoaa kaivoon..