Enpä taida päästä kuunaan muurahaisista eroon, ainakaan tässä elämässä. Synnyin talossa, joka sai nimensä muurahaispesistä. Tavallisten punamuurahaisten lisäksi siellä vilisi keltiäisiä ja hevosmuurahaisia. Muistan kuinka lapsena varsinkin keltiäiset purivat usein kipeästi. Kun sitten isona rakensin oman talon toiselle paikkakunnalle, niin ei sielläkään juurikaan voinut kesäisin paljain jaloin ulkona kauan seisoskella, kun agressiiviset punamuurahaiset hyökkäsivät kimppuun.

Nyssitten "Haimaassa", kuten pojantyttäreni Thaimaata kutsuu, nanokokoiset pikkuruiset murkut ovat vallanneet kotini. Onneksi ne eivät pure, mutta harmillisia silti. Jos ruoan muruja tippuu lattialle, niin alta aika yksikön "nanot" ilmestyvät atrialle tyhjästä kuin aaveet. Laji ilmeisesti kuuluukin "ghost ant", aavemuurahaisiin. Tosin pitäisi olla suurennuslasi, jotta näkisi onko niiden takapuoli vaalea, kuten Wikipediassa. Näyttävät tasaisen mustanharmailta, ovat 1-1.5 millin mittaisia ja tekevät pesiään esim. kukkaruukkujen alle. 


Myrkkyä kylvämällä niistä pääsee hetkeksi rauhaan, kunnes taas joku yksittäinen partiolainen löytää jotain kiinnostavaa ja hetkessä musta polku alkaa kiertää seinänvarsia  apajalle. Tavallaan niistä olisi hyötyäkin, kun siivoavat paikkoja, mutta toisaalta pilaavat ruokia, jos jotain unohtuu pöydälle. Kerran heräsin aamulla siihen, kun tuon tuostakin ihoa kutisi. Pikku murkkujahan siinä samoili ihokarvojeni seassa. Suorastaan kauhistuin, kun lattialla, sängyn vieressä, niitä hääräsi tuhansittain maissintähkän karan kimpussa. Musta muurahaisnauha johti ikkunan pokan alta ulos. Olin illalla syönyt maissia ja tipauttanut karan lattialle.