Nuoremman polven työkaverini kertoi ostaneensa omakotitalotontin.  Hinta oli hulppea markoiksi muutettuna. Suomalaisten parien ehdoton ykkösunelma on omakotitalo. Jos jätetään sana ”parien” pois, se on kakkosunelma. Parittomien ykkösunelma on löytää pari. Se Oikea. Ainakin 0 -25 vuodeksi. Parien kakkosunelma on kesämökki. Monet omistavat molemmat. Oi onnea.

Omakotitalossa asuu onnellinen perhe. Miten haaveilimmekaan nuorina Sen Oikeani kanssa omakotitalosta. Rahaa ei ollut edes tontin ostoon, enkä halunnut pyytää takaajia. Muistaakseni tontin hankimme nuorille tarkoitetulla ASP eli asuntosäästöpalkkio säästöillä. Näköjään ASP -lainoitusmuoto on vieläkin hengissä. Kun on säästänyt pienen osan ASP lainasummasta, niin valtio maksaa kannustimena mukavan bonuksen. Onpa palkkiosumma nykyään iso markoiksi muutettuna!

Pari vuotta säästimme ja etsimme sopivaa tonttia kunnalta. Löysimme mieleisen, mäen rinteessä ja kadun viimeinen. Samaa tonttia haki 6 (kuusi) pariskuntaa ennen meitä! Jonkin ajan kuluttua meille yllättäen ilmoitettiin, että kaikki hakijat ennen meitä ovat peruuttaneet ja nyt on teidän vuoronne ottaa tai jättää kyseinen tontti.

Pidimme sitä johdatuksena. Ilmeisesti toiset hakijat pelästyivät kallioista maastoa. Sitä jouduttiinkin räjäyttämään ja kuljettamaan pois lähes 100 kuutiometriä, joka nosti rakennuskustannuksia. Toisaalta kivistä sai hyvää rakennusmateriaalia kivipenkkaa varten. Appiukkoni siirteli traktorillaan lohkareita sopivalle etäisyydelle lähelle naapurin rajaa.

Viisas mies kalliolle rakensi… toista metriä korkean kivipengerryksen tekeminen oli raskas urakka. Tein sitä monta kuukautta. Samalla, kun rakensin muuria, sijoitin kyllästetyistä lankuista sahatut aitatolpat kiven väliin. Lähes 20 vuoden jälkeen aita on yhä erittäin suora!

Talon runko oli Kannustalon paketti, johon sisältyi vain pystytys asiakkaan perustuksille ja kattoruoteiden kiinnitys. Lähes kaiken muun tein itse säästääkseni rakennuskuluissa. Talkooväkeä ei ollut, isääni ja vaimoni isää, lukuun ottamatta. En minä heitäkään pyytänyt, mutta he vaan tulivat ja auttoivat monena päivänä. Kiitos avusta kummallekin. Isäni jopa ajoi joka päivä mopolla n. 40 kilometrin matkan vuoropäivin minun ja veljeni työmaalle. Veljeni rakensi talonsa samaan aikaan.

Kaikkea oppii ja osaa, kun on vain tahtoa yrittää. Hankin tietoa kirjastosta ja kyselemällä. Tein perustukset, muurasin alakerran harkkoseinät. Tein vesikaton. Hinasin kattopellit yksin pitkää lankkusiltaa myöten liuttamalla katolle ja kiinnitin ne akkuporakoneella ruuveilla.

Muurasin julkisivun. Sain kunnalta luvan tehdä vesi- ja viemärityöt itse. Jopa koeponnistuksen suoritin itse, viranomaisen valvonnassa, eräältä tutulta putkimieheltä saamallani eksoottisen näköisellä ikivanhalla paineistuslaitteella – sen jälkeen kun olin ensin korjannut, puhdistanut ruosteesta ja maalannut sen. Rakensin sisäseinät, tapetoin, maalasin, laatoitin kylpyhuoneen ja WC-tilat, jne. jne.

Vaikeuksiakin oli. Sinisilmäisyyttäni ja hyväntahtoisuuttani käytettiin härskisti hyväksi. Naapurin kaivurimies kippasi omat kivensä minun tontilleni, valtavan lohkareen kunnan\nvesiliittymän päälle, josta omalla kustannuksellani jouduin sen viemään pois, naapurin vetäydyttyä vastuusta. Toisen naapurin muurari varasti nurkkatiileni. Tämä naapuri toimitti sentään uudet tiilet tilalle.

Rakennusvalvojan firma pyysi saada lainata loput tiileni, ettei hänen urakkansa kusisi, koska ei ollut saanut tehtaalta tiiliä siihen hätään. Lanasin tiilet ja valvoja toi ajan päästä  epämääräisen kasan jostain maasta kerättyjä erittäin likaisia irtotiiliä! Kysyin häneltä käyttäiskö hän omaan taloonsa tuollaisia tiiliä? En minäkään. Vaadin käyttämättömät tiilet samanlaisissa tehtaan paketeissa kuin olin ne hänelle antanut. Sain ne lopulta, mutta ne olivat harmaampia, ei yhtä hohtavan valkoista sarjaa kuin alkuperäiset.

Keittiökalustefirma toi kalusteet liian aikaisin pyörimään jalkoihin, lattiakaan oltu vielä tehty ja vaati minua maksamaan ne kyseisen vuoden puolella verotuksellisista syistä. Sähköfirmakin teki konkurssin ja konkurssipesän lakimies yritti laskuttaa minulta firmalle kuuluvia maksuja, joita ei ilmeisesti firmalta saanut. En maksanut.

Ilmeisesti putkimiehen tuttu, mutta minulle tuntematon mies, oli kuullut kunnostamastani koeponnistuslaitteesta ja tuli pyytämään sen lainaksi. Hän ei koskaan palauttanut sitä takaisin! Petyin myös moniin urakoitsijoihin, myös ns. uskovaisiin. Tullessani kerran töistä näin työmaallani suuren joukon väkeä vetelehtimässä. Yksi nyrhi pilalle ostamaani kallista salaojakaivoputkea.

Kun kysyin mitä porukkaa tämä on, niin perustuksen kaivamiseen hankkimani, uskovais-omisteisen firman, työnjohtaja vastasi, että väki oli määrätty minun työmaalle, koska heillä ei ollut sillä hetkellä muita töitä. Sanoin, että saahan he täällä olla, jos se ei minulle maksa mitään. ”Ei tämä mitään hyväntekeväisyyttä ole”, työnjohtaja tokaisi ja väki poistui rakennukseltani.

Vaimoni hoiti lapsia, minä rakensin ,aina kun leipätyöstä vapaata sain. Niinä aikoina energiaa riitti. Rakentaminen vei mehut, mutta ei vienyt meitä eron partaalle, kuten monista unelman toteuttajasta kerrotaan. Muuttamaankin päästiin. Sen jälkeen en jaksanut enää rakentaa mitään. Vieläkin, melkein 20 vuoden jälkeen, on monet paikat viimeistelemättä, listoja ja kynnyksiä laittamatta.

Nyt, kun asustelen poikieni kanssa viimeisiä kuukausia tässä talossa ennen kuin uudet asukkaat ottavat ohjat, niin huomaan, ettei kovin helppoa ole lähteäkään. Lainat on maksettu ja tässä olisi nyt edullista asua. Paljon tunnettakin huomaan tähän latautuneen, onhan kaikkialla näkyvissä oma kädenjälkeni. Enkä tätä vain itseäni varten rakentanut, rakensin sen perheelleni. Loppujen lopuksi vaimoni ei pitänyt kädenjäljestäni, eikä koko talosta.

Se unelmasta.