Olen ollut innokas tietokoneharrastelija siitä lähtien, kun sain hankittua ensimmäisen tietokoneeni, Amstrad – merkkisen, jossa oli Zilogin 8 Mhz:n prosessori ja vihermusta näyttö. Settiin kuului myös matriisikirjoitin. Tarkoitukseni oli kirjoittaa tietokoneellani kirja. Luin paljon kirjoja siihen aikaan ja haaveilin kirjailijan urasta itsekin.

Eipä tullut kirjailijaa. Annoin tietokonepirulle pikkusormen ja se voi koko kirjailijan käden. Aloin tehdä koneellani kaikkea muuta kuin kirjoittaa kirjaa, joiden lukeminenkin tyrehtyi. Ohjelmoin mm. basicllä tekstipohjaisen ruokareseptiohjelman, ristinolla- ja hirsipuupelin. Myöhemmin laitteeni vaihtuivat parempiin, kun tekniikka kehittyi ja hinnat laskivat.

Sitten löysin keskustelufoorumit. Ensin kirjoittelin BBS purkeissa ja myöhemmin internetissä. Lopuksi itsetuunatulla foorumilla, joka sijaitsi omalla palvelimella. Foorumini oli mielestäni tavallista tietoturvallisempi, josta käyttäjien henkilökohtaiset asiat eivät levinneet maailmalle. Ellei käyttäjät itse niitä kopioineet ja levittäneet. Sitä ei mikään tietoturvaratkaisu pysty estää.

Foorumini tietoturva aiheutti pikemminkin epäluuloa kuin luottamusta. Miksi sen pitää olla niin salainen? Minulta kyseltiin. Koin, että vaikka netin tietoturvasta tunnutaan paljon puhuvan, se on vain pienten piirien ininää. Enemmistö ei halua tai välitä tietoturvasta. Kuka nyt haluaisi esiintyä netissä salassa? Päinvastoin, statuksia päivitetään ahkerasti ja iPhonet räpsivät kuumina ”selfieitä ja pelfieitä” (suomeksi etulistoja ja takalistoja). Blogeja taotaan sellaisella vimmalla, että sormenpäät kasvavat känsiä.

Mediassa ollut viime aikoina juttuja kuinka helposti internetin käyttäjistä pystytään kaivamaan hyvinkin henkilökohtaisia tietoja kuten ”terveystiedot, hääkuvat, suomalainen henkilötunnus, sähköpostin ja sosiaalisen median salasanat” (YLE). Ei siihen tarvita NSA:ta tai Echelonia, Google riittää. Rikosuutisoinnissa suomalaisen median ja viranomaisten vaiteliaisuus on kuin huutaisi megafoniin keskellä väkijoukkoa.

Asia on helppo testata. Suomalaiseen tapaan rikoksista usein uutisoidaan kohuotsikoin, mutta itse tekstissä ei kerrota paljoakaan yksityiskohtia. Viranomaisten haastatteluissa toistuu tuon tuostakin, ettei ”voida kommentoida tutkimuksen tässä vaiheessa”.  Eikä aina myöhemminkään.

Luonnollisesti uhrin ja epäillyn henkilöllisyyksiä ei paljasteta. Korkeintaan tuomion julistamisen jälkeen. Ei myöskään rikoksen tekotapaa, motiivia, eikä epäillyn kansallisuutta kerrota. Varsinkaan, jos epäilty on ulkomaalaistaustainen. Toimittajat eivät kuitenkaan malta olla heittämättä jutun sekaan pieniä vihjeitä ja avainsanoja, joiden avulla uteliaat kotietsivät pääsevät kaivamaan lisää tietoa. Sitä löytyykin melko helposti. Miksi?

Ehkä siksi, että kaikilla ihmisillä on sukulaisia, kavereita, tuttuja, paikkakuntalaisia, työtovereita, kielikelloja ja verhonraosta kurkkijoita, jotka tietävät asioista enemmän kuin kaikki viralliset kanavat yhteensä. Puskaradio lähettää ohjelmaa 7/24, taukoamatta,  internettiinkin. Esimerkiksi vauva-foorumi on kuin Esson baari, jossa parannellaan maailmaa ja keskustellaan kaikesta muusta, paitsi vauvoista. No, kai vauvoistakin.

Toinen vähän samanmoinen on kaksplussan foorumi. Sitten on murhainfo, jonka käyttäjät ovat erikoistuneet ”tutkivaan journalismiin”. Murhainfon moderaattorit eivät myöskään poista viestiketjuja turhan kevyesti, kuten vauva- ja monien muiden suosittujen foorumeiden moderaattorit.

Viestiketjun poisto ei kuitenkaan paljon auta. Mikä nettiin on kerran laitettu, alkaa elää omaa elämäänsä. Poistoista huolimatta sivut jäävät hengailemaan hakukoneiden välimuistiin, josta ne voidaan helposti lukea, kopioida ja levittää edelleen ties minne.

Esimerkki 1. Joskus suomalainen media kertoo niukkaan tyyliinsä suomalaisten toilailuista Thaimaassa, jossa on erilainen uutiskulttuuri: Epäiltyjen ja uhrien nimet, rikoksen tekotapa ja motiivi, kerrotaan heti kättelyssä surutta. Valokuvien kanssa. 3.2.2015 Iltalehti kertoi kuinka ”suomalaismiljonääri riehui aseen kanssa Thaimaassa”. Löysin hetkessä thaikielisen uutisen, jossa riehuja ja hänen pidätyksensä esiteltiin selkein kuvin. Jutussa kerrottiin miehen iän lisäksi hänen nimensä. Myös huumeista oli kuvia. Suomalaisjutussa puhutaan hasiksesta, mutta thaijutussa marihuanasta.

Esimerkki 2. Suomea järkyttäneestä, 17 vuotiaan surmasta, toimittajat ovat livauttaneet mm. sen, että epäilty surmaaja ei puhu suomea, oli uhrin kaveri somessa, työskentelee suuren turvallisuuskonsernin palveluksessa. Ei tarvinnut tätäkään kauan googlettaa, kun jo tietoturva alkoi rakoilla ja uhrin ja epäillyn nimet valokuvineen, some- profiileineen, treffipalstailmoituksineen pompahtivat esiin. Kuin myös epäillyn kansallinen tausta ja syntymämaa, surman todennäköinen motiivin ja se, missä turvallisuuskonsernissa mies työskenteli. Kyseinen turvallisuuskonserni kuitenkin kiistää sivuillaan väitteet, että epäilty olisi koskaan ollut heidän palveluksessaan. Kumpi on tarua ja kumpi totta? Aika näyttää, sanoi  Aino Kassinen

Joka tapauksessa, pienellä vaivannäöllä, ilman mitään hakkerointeja, etsivä löytää netistä paljon ”salattua” henkilötietoa. Mutta, lienekö sillä väliä? Raamattukin sanoo: ”Ei ole mitään kätkettyä, mikä ei paljastuisi, eikä salattua, mikä ei tule tunnetuksi. Sen tähden kaikki, mitä pimeässä sanotte, tulee valossa kuultavaksi, ja mitä korvaan kammiossa puhutte, julistetaan katoilta.”