Eilen töissä olin ajamassa tavarajunaa ja kun hiljensin  punaisille valoille näin yhtäkkiä teini-ikäisen pojan juoksevan junan vasemmalta puolelta kohti veturia. Pojalla oli pitkäteräinen veitsi kädessään. Se näytti keittiöveitseltä ja ensimmäinen ajatukseni oli aikooko hän hypätä ohjaamoon kimppuuni. Huumehörhöistä ja muista sekopäistä ei koskaan tiedä. Pian tajusin, että hän oli itsetuhoinen ja suoritin hätäjarrutuksen.

Onneksi vauhtini oli jo valmiiksi hidasta kävelyvauhtia, koska  lähestyin päin punaisia valoja. Ilmeisesti hitaudestani johtuen pojan käytöksessä oli havaittavissa epäröintiä, mikä antoi lisää kallista aikaa. Silti, vaikka juna liikkuu hitaasti, se ei käyttäydy kuin auto. Paineilmalla toimivassa jarrujärjestelmässä on viiveitä, eikä juna, vaikka liikkuisi hitaasti, hätäjarrutuksellakaan pysähdy heti, vaan valuu helposti kymmeniäkin metrejä ennen pysähtymistä. Samalla, kun pysähtyvän junan keula oli peittämäisillään näkyvyyden poikaan, ehdin kauhistuen nähdä kuinka hän polvistui radan viereen ja laittoi päänsä kiskoille!!

Sydämeni tykytti rajusti veturin keulan liukuessa yli. Oli mahdotonta estää tapahtumaa ja ajattelin, että hän jäi alle. Ennen taustapeiliin katsomista päässäni risteli monenlaisia ajatuksia. Olisinpa reagoinut pari sekuntia nopeammin. Toimintaohjeita mitä tehdä onnettomuustapauksissa. Mielikuvia verisestä päästä kiskojen välissä, muun ruumiin maatessa junan sivulla. Kysymyksiä miksi minulle tapahtuu tällaista, jo toisen kerran. Sitten katsoin taustapeiliin. Tunsin suurta helpotusta nähdessäni pojan istuvan polviensa varassa pysähtyneen junan vierellä. Hän roikotti päätään rintaansa vasten kuin allapäin, mutta sentään pää oli edelleen tallella! Hänen oli täytynyt viime hetkellä vetää päänsä pois. Kovaa pokkaa itsetuhoiselta olisi vaadittukin pitää päätä kiskoilla ja odottaa hitaasti lähestyvän junan pyörän leikkaavan sen irti kuin sirkkelillä.

Sydämeni yhä hakkasi tapahtuneesta avatessani veturin oven. Minun ei suuremmin tehnyt mieli mennä puukolla aseistautuneen pojan luo tarinoimaan syvällisiä. Poika nousi ylös ja lähtien kävelemään junasta poispäin. Samalla teini-ikäinen tyttö, ehkä tyttöystävä,  ryntäsi jostain pusikon takaa tieltä ja tarttui hänen käsipuoleensa. Huusin veturin melun ylitse tytölle jokseenkin typerästi "mikä hänellä on" ja sanoin, että soitan apua. Tyttö huusi minulle takaisin "ei mitään hätää, ei tarvitse soittaa". Minusta ei tuntunut lainkaan samalta ja soitin veturiradiolla junien  ohjauskeskukseen. Poliisi saapui paikalle hämmästyttävän nopeasti, vieläpä useita yksiköitä. Päättelin, että ilmeisesti jonku muunkin oli tehnyt ilmoituksen, ei kai he muuten niin nopeasti olisi voineet paikalle ilmaantua. Menin ulos ja kerroin poliiseille lyhyesti tapahtumien kulun. Samalla tyttö ilmestyi taas näkyville, mutta yksinään, viittilöiden poliiseille "hän on tuolla".

Valot vaihtuivat vihreäksi ja jatkoin matkaani. Epsiodi oli päättynyt osaltani, mutta vei jokseenkin pitkään ennen kuin sydämeni lyönnit tasaantuivat normaaliksi. Toivottavasti pojan elämä, ja tytönkin, sujuu jatkossa paremmin. Tapaus kuitenkin herättää monia kysymyksiä, jälleen kerran. Edelsikö itsemurhayritystä riita? Oliko tyttö aikeissa jättää pojan ja poika itsemurhalla uhkailemalla yritti sitoa hänet itseensä? Mitä poika teki veitsellä? Mikä tekee elämästä sellaisen, että se ei ole  elämisen arvoista?

Kävin eilen Isonkirjan juhannusjuhlilla. Halusin näyttää uudelle vaimolleni suomalaisia kristillisiä tapoja, enkä itsekään ole käynyt vuosiin oikein missään kristillisessä tilaisuudessa. Kansaa oli todella paljon, mutta en nähnyt juurikaan tuttuja. Paitsi erään ystäväni porukat. Systeemi oli hieman muuttunut siitä kuin viimeksi kävin, jotain 5 vuotta sitten. Myyntiä oli nyt vähemmän ja myyntipisteet siirretty teltoista puurakennukseen. Ostajia ei ollut tungokseen asti. Huomasin siellä heti tutun tuotteen logon, mutta tuttu myyjä oli poissa. Toisaalta entisen vaimoni ollessa myymässä en enää viimeisimpinä vuosina viitsinyt lähteä seuraksi, koska pitkästyin tuntikausien istumiseen ja palloiluun lähiympäristössä tai kiertelyyn teltoissa. Mikäli oma leipätyöni ylipäätään antoi mahdollisuuden lähteä.

Menimme kuuntelemaan Kanadasta saapunutta suomalaista saarnaajaa. Hän saarnasi helluntaityylillä melko lyhyen saarnan kertoen mm. kuinka siellä ja siellä oli pyörätuolipotilas parantunut. Varmaan olikin, mutta ajattelin, että aina siellä. Tulkkasin joitakin kohtia vaimolleni. Vaimoni mielestä huutava saarnaaja oli hyvä  puhuja ja vertasi häntä punapaitojen johtajiin.

Ajattelimme mennä kuuntelemaan myöhemmin illalla Carola Haggvistia, joka konsertoi Isokirjassa. Mutta, kun alkoi sataa vettä ja lippujonot olivat ainakin 200 metriä pitkät, niin päätimme lähteä. Koko paluumatkan satoi vettä kuin kaatamalla. Ohikiitävän hetken vilahti sateen läpi erään järven rannalta kokkotulen kajastus.

Joka uniinsa uskoo, se varjoaan pelkää, toteaa vanha viidakon sanonta. Epäuskottavia kaikessa vaikeaselkoisuudessaan ne yleensä ovatkin. Mitä unet oikeastaan ovat? Asiaa on tutkittu paljon. Tyhjentävää johtopäätöstä on vaikea tehdä. Omasta mielestäni unet ovat pääsääntöisesti "tunnekuvia", unennäkijän omia tunteita, jotka aivot esittävät symbolisella kuvakielellä, kuin surrealistisena elokuvana. Sano se kukkasin.

Ei voitane kiistää, etteikö unet voisi pitää sisällään muutakin kuin tunnekuvia. Raamatussa viitataan melko paljonkin siihen. Toisinaan Jumala puhui joillekin unessa, saattaen mm. kehoittaa heitä toimimaan tietyllä tavalla. Minkälainen tällainen "puheuni" oli, sitä ei selitetä. Toisinaan ihmiset näkivät enneunia tulevista tapahtumista. Ainakin Jaakobin toiseksi nuorimman pojan, Joosefin, ne, kuten niiden selityskin tulee Jumalalta.
 »»»»