Ties jo monesko Thaimaan matkani on oven edessä. Jotenkin kuitenkin nyt jännittää aiempaa enemmän, koska siitä on tulossa pisin matkani sitten Israelin, jossa vietin vuoden päivät kibbutsilla, kun olin nuori.

Jäi äiti itkemään. Ja saksanpaimenkoirani, kun pakkasin laukkuni Ford Taunuksen takakonttiin (kuvassa) ja  suuntasin kohti seikkailuja. Olin nuori,  hoikka ja minulla oli Jeesus-partakin siihen aikaan.

En vielä noin 3 vuotta sitten osannut aavistaa, että tuuli puhaltaisi elämäni ehtoon lehdet Eedenistä Itään. Kauemmaksi itään kuin se heitti ne  vajaa 30 vuotta sitten, syksyllä 1982, jolloin anoin virkavapaata töistä ja matkustin vuodeksi Lähi-itään, Israeliin, Kiryat Anavimin kibbutsille vapaaehtoistyöhön.

Mentävä mun on

Vuosi kului nopeasti ja oli palattava kotiin. Koirani oli haljeta ilosta, kun tunnisti tutut askeleet eteisessä. Palasin leipätyöhöni, jossa paistettua jälkiuunilimppua nyt syön. Ei ole enää Jeesus-partaa, eikä lemmikkejäkään. Kissani lepää syntymäkotini pihamaalla. Siellä lepää koiranikin.

Jos käyskentelet  kuutamoisena kesäiltana syntymäkotini pihamaalla, saatat kuulla kissan naukumista ja koiran haukkumista ja nähdä kuinka lemmikkini haamut nousevat usvaiselta pellolta ikävöimään isäntäänsä. Edellyttäen, että uskot kummituksiin…

Kuulin,  että poisantamani undulaattikin oli pian luovuttamisen jälkeen kuollut. Ehkä ressukka kuoli ikävään, mutta en voinut pitää sitä tilan puutteen vuoksi.

Jälleen pakkaan laukkujani. Ja äiti itkee. ”Miksi sinun pitää niin kauaksi mennä?”. En täysin ymmärrä itsekään, mutta minun pitää vain mennä.