RUNOA  PUKKAA

Ehkä ajanhukkaa,
mutta, jos näet Jukkaa,
sitä poikarukkaa,
jolla ei ole tukkaa,
eikä toista sukkaa,
ja jonka navassa on nukkaa,
joka muistuttaa kukkaa,
niin pyydä hänet mukkaa.

VIIMEINEN LEHTI

Kansakoulun käsityötunnilla
en ollut punoja.
Lauluäänenikin oli kuin hunnilla,
mutta kirjoittelin runoja.

Opettajatkin niitä joskus keräsivät,
haikuja, jotka ovat minulta hukkuneet.
Sentään muistoihini vielä heräsivät,
vaikka opettajat ovat jo poisnukkuneet.

Toisinaan minullakin pätkii pahoin,
mutta vielä en kuulu raukkoihin,
joiden latva on kaikkein lahoin,
joten voin keksiä riimejä aukkoihin.

Puunlehdestä kertoi eräskin,
kun syysmyrsky riehui
ja kovana kuin teräskin,
lehden sisu vain kiehui.

Vaikka palelsi päätä,
kestää täytyi.
Ei tullut parempaakaan säätä,
pahemmaksi vain räytyi.

Yksi toisensa jälkeen luovutti
pian oksat olivat paljaat.
Voitonhuuma myrskyä juovutti.
Kuka laittaisi sille valjaat?

Hetken ystävä vieressä sparrasi,
kunnes heltisi senkin ote.
Lehti lujemmin oksaan tarrasi,
ypöyksin, enää auttanut edes sote.

Vaikka kuinka oli lehdellä tarmoa,
niin voimat siltäkin alkoivat ehtyä.
Myrskytuuli ei tuntenut armoa,
eikä katunut, mitä tuli tehtyä.

Hirmuhenkäyksen tuuli lennätti,
jolloin putosi viimeinenkin lehti.
Mutta ennen kuin maahan se ennätti,
niin se matkalla kuolla jo ehti.