Elo-syyskuun vaihteessa, isommin suunnittelematta, päätimme vaimon kanssa tehdä matkan Tanskaan, autolla, vähän kuin Irwin Kanariansaarille. Oli meillä tietysti jonkinlainen ”suuntaa antava” suunnitelma.

Ensin Tornioon, josta Haaparannan kautta Ruotsiin, josta Ruotsin itäistä ”rantatietä” Tukholmaan, josta Malmöön, josta Juutinrauman siltaa myöten Kööpenhaminaan. Matkan varrella ihailtaisiin maisemia autosta tai poikettaisiin sivuteille tutustumaan nähtävyyksiin.

Koska eläkeläisen budjetti on rajallinen, nukkuisimme teltassa tai autossa. Pakkasimme kiesiin mm. vaihtovaatteita, teltan, makuupussit, tyynyt, peitot, eväitä, vettä ja työkaluja. Navigaattoriin ”Tornio” ja menoksi.

Kahvihammasta alkoi kolottaa jo kohta lähdön jälkeen. Termospulloa ei kuitenkaan löytynyt mistään. Tajusin, että olin unohtanut sen olohuoneen pöydälle. Ei se mitään, kahville päässee bensa-asemilla. Ensimmäisen pysähdyksen teimme Pyhäjärven Vaskikelloon, joka on viihtyisä taukopaikka ja nähtävyys sinänsä. Pois lähtiessä olin unohtaa laukkuni kahvioon. Onneksi vaimoni huomasi asian ennen lähtöä parkkipaikalta. Juoksin takaisin kahvioon  hakemaan veskan. Kaikki oli tallella.

Tulpat vaihtoon

Seuraavan kerran poikkesimme Iin kauppakeskukseen, jonka ravintolan buffetissa söimme lounaan. Melko mautonta suomiruokaa: Lihakeittoa, perunoita ja kastiketta, kalaa ja salaatteja. Kauppakeskuksessa sijaitsi myös Kärkkäisen kauppa, jossa myytiin autotarvikkeita. Logosta päätellen liike oli samaa Kärkkäisen kauppaketjua, joka on saanut kyseenalaista julkisuutta Magneettimedia -lehden juutalaisvastaisista ja rasistisista kirjoituksista. Siksi kauppa on boikottilistallani.

Autossani kuitenkin ilmeni ajoittain käynnistysvaikeuksia, vaskikellon pihasta lähtiessä viimeksi, joiden arvelin johtuvan sytytystulpista, niin – boikottilistalla tai ei – nyt kun muistaa, niin olisi hyvä tilaisuus ostaa tulpat ja vaihtaa ne saman tien. Tulpat olisi tietysti pitänyt vaihtaa jo lähtiessä, mutta vanhuus ei kuulema tule yksin.

Kärkkäiseltä löytyi sopivat NGK:n tulpat, jotka vaihdoin entisten tilalle kauppakeskuksen parkkipaikalla. Vanhoja, Volvo -merkkisiä, tulppia, ei liene koskaan vaihdettu. Tulppien eriste näytti pahasti palaneelta. 

Nelostie Ruotsissa

Torniosta ajoimme Haaparantaan ja olimme Ruotsissa. Ruotsi on yksi niistä harvoista maista, joissa olen vieraillut useammin kuin kerran. Ehkä jotain neljä kertaa.

Ruotsin puolella nelostie muuttui kolmikaistaiseksi. Se tarkoittaa sitä, että tiellä on ohituskaistoja vuoroin meno- ja tulosuuntaan ja tällöin vastakkaiselle suunnalle jää vain yksi kaista. Menettelyllä säästetään kustannuksissa, ehkä hieman liikaakin, koska yhden kaistan puoli on jätetty kapeaksi kuin kylätie, jota rekka hädin tuskin rekka mahtuu kulkemaan. Joka tapauksessa kolmikaistainen säästötie on liikenteen sujuvuuden kannalta parempi kuin suomalaisen pihistelymalli, jossa valtatielle on vain harvakseltaan lisätty lyhyitä ohituskaistoja mäkien rinteisiin.

Ruotsin 4-tietä rajaa metallikaiteet ja riista-aita sen tuhannen kilometriä. ”Kauniit maisemat” olivat lähinnä metsää, jota katsellaan riista-aidan ristikon takaa. Edes merta ei näkynyt. Pian kävi selväksi, että olisi ehkä kannattanut suunnitella matka vähän paremmin. Auton kanssa ei oikein mihinkään ”sivuteille” osannut poiketa. Varsinkin kun niitä ei näkynyt tai huomannut ajaessa. Riista-aidan vuoksi edes helpotukselle ei pääsyt metsään piiloon, saati telttailemaan.

Suomen kaltaiset taukopaikat pöytineen ja tuoleineen, kauniilla maisemapaikoilla, loistivat puuttuivat tyystin. Puhumattakaan Vaskikellon kaltaisista ”palvelutaloista” ruokailumahdollisuuksineen, bensiiniasemien yhteydessä. Ruotsissa bensa-asemat oli harvemmassa kuin Suomessa, varsinkin pohjoisessa, eikä bensa-asemille yleensä voinut suoraan vain koukata päätieltä kuten Suomessa, vaan ne löytyvät – jos löytyvät – kummallisten ja monimutkaisten kiertoteiden päistä, usein etäällä valtatiestä. Kerran jopa tarvitsimme navigaattoria löytääksemme bensa-asemalta takaisin valtatielle.          

Bensa-asemat

95E10 bensaa ei ollut saatavilla. Sen tilalla oli halpaa E85:ttä, jota en kuitenkaan uskaltanut tankata. Oli tyytyminen kalliimpaan ”blyfri” 95:een, joka kuitenkin sekin oli n. 20 senttiä edullisempaa kuin Suomessa. Bensa-asemien läheisyyden tunnisti tieltä kirkuvista mainostauluista: jMcDonalds, Burker King, Maxi, Sibylla. Kikki pikaruokapaikkoja. Hampurilaisia joka paikassa.  Tylsää ja ikävää.

Yleensä ruotsalaisilla bensa-asemilla on ruma, laatikkomainen, myymälä, joista saa  pikkutarvikkeita, virvoitusjuomia, makeisia, kahvia. Ja tietenkin hampurilaisia. Positiivinen yllätys, että, ”laatikosta” sai myös pelkän internetin sisältävän prepaid SIMmin. Ostin noin 20 euron hintaisen, 10Gigan, datapaketin, joka oli kuukauden voimassa. Ystävällinen nuori mies, hyvin englantia osaava, ”Oskar”, avusti netin kytkemisessä päälle. Suhteellisen nopea netti pelasi pätkimättä joka paikassa Ruotsin alueella. Dataa tuli ostettua ihan liikaa, en saanut sitä kulutettua loppuun koko matkan aikana.    

Yöpyminen

Nukuimme reissun ajan makuupussissa autossa, selkänojat makuuasennossa. Ihan ok ja lämmintä. Tosin ratin ja penkin väli oli hieman ahdas jaloilleni kyljellään nukkuessa. Hauska kokemus, en ole kuunaan aiemmin nukkunut yötä autossa. Toisin kuin bensa-asemia, leirintäpaikkojen kylttejä esiintyi vähän väliä.  Jonköpingissä, joka on kaunis kaupunki järven rannalla, ajattelimme nukkua ainakin yhden yön teltassa. Seurasimme camping -viittaa. Leirintäalue tuntui olevan jossain loputtoman kaukana. Käännyimme risteyksissä oikealle ja vasemmalle, niin, että pää oli pian pyörällä kuin Haminan kaupunki. Navigaattorikin sekoili ja opasviitat katosivat. Luovutimme, löytämättä telttailualuetta ja aloimme etsiä yöpaikkaa jatkamalla matkaa.

Pysähdyspaikan löytäminen nukkumille oli haasteellista, varsinkin pimeällä. Nelostien varrella ei juuri metsäteitä näkynyt, metallikaiteet ja loputon riista-aitakin oli kuin kiusaksi rakennettu. Harvakseltaan esiintyvät P-pysähdyspaikat olivat mitättömiä pieniä levennyksiä tiessä, ilman näkö- ja melusuojaa. Hieman ”paremmilla”  P-paikoilla, joissa jäi jopa kapea maakaistale tien ja pysähdyspaikan väliin, seisoi usein rekka. Löysimme kuitenkin aina lopulta jostain siedettävän nurkkauksen.

Pikavisiitti Tanskaan

Kummemmitta kommelluksitta, loputtomalta tuntuneen ajomatkan jälkeen, saavutimme vihdoinkin tavoitteemme, Juutinrauman sillan. Sen ylitettyämme olisimme Tanskassa. Ottamatta selvää etukäteen, arvelin, että sillan käyttö ei ehkä ole ilmaista. Silti maksun suuruus tuli yllätyksenä, noin 50 euroa suuntaansa. Tanskassa pyrähdys siltaa pitkin maksaa siis noin 100 euroa. 

Tanskan puolella, väsymyksestä huolimatta, ajattelimme käydä ensin Legolandiassa, jonne pitäisi ajaa vielä lisää useita tunteja. Umpimähkään, koska Tanskan puolella ruotsalainen internet ei toiminut, eikä googlen navigaattori toiminut ilman sitä. Kyselimme internet -SIMmejä monesta paikasta, mutta myyjät ihmettelivät H-moilasena mikä se sellainen on.  Ilmeisesti Tanskassa prepaid internet puhelimeen on tuntematon käsite. Ilman navigaattoria sekosin Legolandian tieltä heti, mikä tiesi lisää ajotunteja. Ilta alkoi painaa päälle ja päätimme, että lopetamme hortoilun ja käännymme palaamme takaisin Kööpenhaminaan. Etsitään sieltä vaikka joku hotelli.

Köpiksessä oli joku liikemiesten konferenssi ja kaikki hotellit täysiä. Erään Scandic -hotellin vastaanottovirkailijatar yritti etsiä meille vapaita huoneita muualta, mutta suolaiset hinnat eivät innostaneet lähteä niitä etsimään ilman navigaattoria. Päätimme hengailla yön kaupungilla. Hortoilu jatkui. En oikein tiennyt minne ajaisin ja törttöilin liikenteessäkin muutaman kerran pahanpäiväisesti. Onneksi mitään ei sattunut. Kööpenhaminan talot näyttivät kaikki olevan tiilestä tehtyjä, eikä niissä näkynyt juurikaan kauppaputiikkeja näyteikkunoineen kuten muissa kaupungeissa, joissa olen käynyt.

Kamikaze-pyöräilijät

Navigaattorin puutteesta huolimatta Kööpenhaminan keskustan kävelykatu löytyi kuin ihmeen kaupalla. Höpsis neuvoi tien parkkihalliinkin, aivan lähellä kävelykatoa. Vapaita paikkojakin oli. Parkkihalliin kääntyessäni en heti huomannut hullun kovaa ajavaan pyöräilijään vauhtia oli vähällä törmätä auton kylkeen. Kävelläkin sai henkensä kaupalla. Pyöräteillä, jotka ristesivät kävelykatua, ilmeisen itsetuhoiset kamikaze-pyöräilijät sujahtelivat tien yli vinhaa vauhtia kuin ohjukset. Kypärääkään ei monella näkynyt. Olin vähällä astua suoraan erään ohjuksen eteen. Joku huudahti takaani vihaisesti, vai oliko se pyöräilijä, joka ainakin mulkoili minua vihaisesti, samalla sotkien kinneriinsä lisää vauhtia. Pyöräilijöitä varten oli rakennettu omia kaistoja autotielle. Niillä ohjuksia sukkuloi todella runsaasti ja heidän vauhtinsa, kävelijöistä ja autoista piittaamatta, pisti silmään. En ole missään muualla nähnyt moista menoa. Ilmeisesti Tanskassa pyöräilijöillä on rajaton etuajo-oikeus, jota he vaalivat onnettomuuksien uhallakin. Kiinnostaisi millaiset lienevät pyöräilijöiden onnettomuustilastot Tanskassa. 

Kävelykadulla palloili valtavasti joutilaan näköistä, nuorenpuoleista, kaikenkirjavaa, väkeä. Oliko he kaikki turisteja vai pakolaisia? Keskustan aukiolla soitti bändi pop-musiikkia. Muutamat tanssivat musiikin tahdissa, useimmat vain seurasivat.  Kävelykatua reunusti lukuisia kebab, pizza, kiinalaisia ym. ulkomaalaistaustaisia ravintoloita. Poikkesimme erääseen kiinalaiseen buffee-ravintolaan, joka mainosti japanilaista sushia. Paikka osoittautui keskinkertaiseksi, sinänsä ihan syötävää ruokaa sushineen, mutta sisustus ja tunnelma jotenkin kalsea ja  epämukava, kuin laitoskeittiö. Tuskin menisin toistamiseen. Turisti-infosta ostimme muutaman sikahintaisen matkamuistokrääsän. Joskus puolen yön tietämissä aloimme etsiä nukkumapaikkaa. Se löytyi eräältä hiljaiselta bensa-asemalta. Pienemmällä tarpeella kävin pihassa olevan roskissäiliön takana.

Takaisin kotiin

Ajaminen väsytti, suihkussakaan oltu päästy käymään koko aikana missään. Tanska oli nyt nähty. Tai ainakin käyty siellä. Aika palata kotiin. Juutinrauman sillalle johtava tie löytyi pienen haparoinnin jälkeen. Siltamaksun suoritettuani ruotsalainen tullimies pysäytti auto, kurkisti ikkunasta peitto- ym. tavararöykkiötä takapenkillä ja kysyi mistä olemme tulossa ja minne menossa. Kerroin, että tulimme Torniosta Tanskaan ja menemme laivalla takaisin Suomeen. Vastaus kelpasi tullimiehelle ilman muuta syynäystä. Malmössa navigaattori alkoi taas toimia ja siihen kohteeksi Viking Linen terminaali. Noin viiden tunnin rasittavan ajon jälkeen saavuimme satamaan. Auto parkkiin ja kysymään neuvoa. Talar du finska eller engelska? Kysyin. ”Suomea puhutaan”, vastasi virkailijatar. Amorella lähtisi parin tunnin kuluttua. Autopaikat oli kaikki varattu, mutta yleensä muutama mattimyöhäinen pääsee silti kyytiin. Meidät ohjeistettiin jonoon laivan portille, josta saimme jonotusnumeron ikkunaan laitettavaksi. Meitä ennen oli kaksi autoa. Jälkeemme saapui vielä viitisen autoa ja moottoripyörä. Motskarimies tuli ikkunaan juttelemaan. Kertoi kiertäneensä pyörällään pitkin Eurooppaa. Viimein meille ilmoittettiin, että pääsemme eteenpäin. Maksoin lipun luukulla auton ikkunasta. Hieman kaduin, kun en nuukuuksissani ostanut hyttiä. Olisi voinut käydä ainakin suihkussa. En ole varma pääsikö kaikki jonottajat kyytiin, mutta ainakin kuusi autoa mahtui ja moottoripyörä.

Ahneus tainnut iskeä laivayhtiöihinkin. Lounasaikaan meidät käännytettiin pois ”seisovan pöydän” ovelta. Lippuihimme ei kuulema sisältynyt ruokailua. Olen jotain viisi-kuusi kertaa matkustanut ruotsinlaivoilla ja kerran eestinlaivalla. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun ”seisova pöytä” ei sisältynyt lipun hintaan. Lipun myynyt henkilökuntakaan ei asiasta mitään maininnut. Toisaalta ehkä hyväkin. Seisovissa pöydissä ja buffeissa tulee aina ahmittua liikaa. Laivassa oli eräänlainen pieni ”kilobuffeekin”, jonka hinnoittellu perustui ruokalautasen painoon, riippuen siitä, mitä sortteja lautaselleen valitsi. Hävitimme muutaman lisäeuron ja pahimman nälän kilobufeessa. Laivan kaupassa teimme suklaaostoksia ja nukuimme penkeillä käytävässä. Nukuin kohtuullisesti, en isommin tajunnut laivan välipysähdystäkään Maarianhaminassa. 

Loppujen lopuksi matka autolla oli mielenkiintoinen kokemus. Opin sen, että pitää tietää tarkemmin minne menee, jos lähtee matkalle autolla. Ja sen, etten kuunaan hanki matkailuautoa. Noin 3500 kilometriä kertyi mittariin. Vaimoni välillä tuurasi ja minä huilasin.

Ihmiset olivat ystävällisiä meille turisteille, niin ruotsalaiset kuin tanskalaisetkin. Ainoan erittäin ikävän maun matkalta jätti 3-4 nuorehkon, ulkonäöstä päätellen ehkä irakilaisten, miesten muodostaman ”pakolaisryhmän” aiheuttama välikohtaus laivassa. Kun nukuimme yöllä tyhjillä penkeillä ruokailutilan lähellä, koko aula ja käytävä oli tyhjä matkustajista kunnes siihen ilmestyi mainittu joukko, äänekkäästi pälättäen. Yksi nuljaska tuli vaimoni penkin viereen, minusta välittämättä, joka nukuin noin metrin päässä  ja alkoi mouruta vaimoani lähtemään hänen hyttiinsä. Kohotin päätäni ja sanoin ärtyneenä englanniksi ”mene pois häiritsemästä meitä”. Niljake tuijotti minua hetken ja peräytyi ja koko ryhmä lähti pois möykäten jotain kovalla äänellä. Myöhemmin yöllä sama porukka kulki ohitsemme ainakin kolmesti, samalla lapsellisesti ja korostetun kovaäänisesti möykäten ihme ölähdyksiä, häiritääkseen nukkumistamme. Suomeenhan nuokin ylimieliset ja röyhkeät, omassa maassaan naisia alentavasti kohtelevat, ”pakolaiset”, olivat tulossa. Elämään Suomen sosiaaliturvalla. Ei ihme, jos maahanmuuttajavastaisuus lisääntyy Suomessa, jos tulijat ovat tällaisia. Tietenkään ei voida yleistää, mutta yksikin mätämuna sopassa pilaa helposti koko padallisen.

Turun satamassa pääsimme ajamaan laivasta ulos melko pian, keskimmäisen autoletkan viimeisenä autona. Sen jälkeen jono mateli etanavauhtia, pätkä kerrallaan. Syy selvisi noin parinkymmenen minuutin kuluttua. Suomalainen poliisihan siellä puhalluttaa laivasta purkautuneita kuskeja. Vihdoin viimein, oman puhallukseni jälkeen, pääsimme päätielle ja kokka kohti. Nelisen tuntia ajoa ja reissu oli heitetty. Lämmitin heti saunan ja kyllä löyly maistui.