Kuinkahan monta kertaa olenkaan ollut yöllä yksin, vain omat ajatukset seuranani. Kai tuhansia kertoja. Yksinoloonkin tottuu. Enkä minä enää paljon ystäviä ympärilleni kaipaakaan. Iltalehden iltatytöiltä aina kysytään, ketä he ottaisivat mukaan autiolle saarelle. kuka vastaa mitenkin. Jos olisin iltapoika, niin vastaisin kysymykseen kysymyksellä: kuka sinne lähtisi kanssani? Ehkä vain vaimoni lähtisi. Hän jätti perheensä ja sikäläisittäin kohtuullisen hyvän työnsä englantilaisessa koulussa ja hyppäsi suureen tuntemattomaan minun kaa.
Ennen vanhaan olin kiinnostunut saamaan ystäviä. Erityisesti löytämään vastauksen, niin ikään Iltalehdessä esitettyyn kysymykseen, voiko naimisissa olevalla miehellä olla hyviä naisystäviä, jotka ovat ”vain ystäviä”. Löysin vastauksen, joka on yksiselitteisesti: Ei.
Joskus kuvittelin, että olihan minulla ainakin yksi hyvä sellainen. Tai olin itse jollekin niin hyvä sellainen, ettei toinen muita kaivannutkaan. Kaikkea sitä kuvittelikin, johtuu varmaan tästä työstä, joka sopii parhaiten erakoille.
Hyvät ystävyydet syntyvät lapsuudessa ja nuoruudessa, jos ovat syntyäkseen, harvemmin enää vanhemmalla iällä. En enää asialla stressaa ja muutenkin olen sinut itseni kanssa, pärjään itsekseni jos täytyy, eikä huoleta vanheneminenkaan enää. Kaikki vanhenevat.
”Me vanhenemme kuin vaate”. Tai kuin ”ruoho, joka tänään kukoistaa ja huomenna uuniin heitetään”. En tarvitse pakosti suurta ystäväparvea ympärilleni, pari hyvää riittää. Vaimoni haluaa välttämättä lähteä vaihtamaan autonrenkaita kanssani. Voiko sen parempaa ystävää ollakaan?
Eilen allekirjoitin irtisanoutumismishakemuksen työpaikastani, sekä eläkehakemuksen. Pian astun uuteen jaksoon elämässäni. Kun aamujunan lukemat laskevat nollaan, jään lomalle ja samaa rataa eläkkeelle. Sitten ei enää yksinäisiä yömietteitä lepohuoneilla tarvitse harrastaa.
Mutta vielä on kukuttavan vähän aikaa. Puolen tunnin päästä aloitan kotimatkan. Sitten nukun helatorstain ja perjantaina taas töihin. Onneksi se on päivävuoro.
