On sarja, joka ansaitsee ”kunniamaininnan”, eli oman blogauksen, sillä enpä muista katsoneeni toista yhtä ärsyttävää kuunaan ja silti seuraan sitä! Kyseinen sarja on nimeltään The Following, poliisi-, jännitys- rikosdraama, jonka päähenkilöä, FBI agentti Ryan Hardya, esittää Kevin Bacon.  Sarjassa FBI jahtaa Ryanin johdolla psykopaattia lahkonjohtajaa ja hänen tyhjäpäisiä fanejaan, joita tuntuu löytyvän kaikkialta, jopa poliisijoukoista! Toisaalta ei ihmetytä, kun sarjaa vähän matkaa katsoo..

Kyseessä ei ole uskonnollinen tai ideologinen lahko, vaan ikään kuin psykopaattien versio lasten ”seuraa johtajaa” -leikistä. Lahkonjohtaja, jota näyttelee vähemmän tunnettu James Purefoy, on vankilasta vapautettu kirjailija ja luennoitsija, joka pääasiassa vain puhuu mukavalloittavasti haalien uusia seuraajia ja kirjoittaa kirjaa. Kirjallisten harrastustensa lomassa hän määrää jonkun palvojistaan tekemään hirmutöitä, tehden joskus niitä itsekin. Fanit tekevät työtä käskettyä salamurhaten ja kiduttaen uhrejaan parhaansa mukaan. Murhaajalahkon motiivi jää hämäräksi, ellei se sitten liity jotenkin lahkojohtajan fantasioimaan ”tositarinaan”, jota hän kirjoittaa hänestä ja arkkivihollisestaan Ryanista, joka puolestaan heilastelee hänen ex. vaimonsa kanssa.

Ärsytystaso nousee usein punaiselle siksi, että sarjan ”jännitys” perustuu pitkiin hiippailukohtauksiin hämärissä rakennuksissa ja kaikkiin mahdollisiin tyhmyys-kliseisiin, mitkä ovat tuttuja tusinakauhuelokuvista. Se vasta horroria olisi, jos amerikkalainen virkavalta olisi tosielämässäkin yhtä ääliöitä kuin tässä sarjassa, jossa poliisi on totaalisen kyvytön suojelemaan ketään ja mitään psykopaattien kostolta. Ääliömäisin kaikista on agentti Ryan. Ei löydy poliisin suojista niin turvallista ja salaista paikkaa, etteikö lahkon jäsenet sitä helposti löytäisi. Eikä turvamiehistä ei ole kerta kaikkiaan mihinkään! Uhri napataan toistuvasti ”tiukasta” vartioinnista huolimatta yhtä helposti kuin nekku lapsen suusta.

Tyypillinen klisee on esimerkiksi se, että erittäin vaarallinen murhaaja kolkataan tappelun tiimellyksessä ja tuskin pahis on kanveesiin kolahtanut, kun jo sankari kääntää hänelle selkänsä ja alkaa hokea maassa makaavalle työtoverilleen ”oletko kunnossa”. Pahis tietenkin nousee ylös selän takana ja käy uudestaan päälle. Tai, kun poliisi viimein lopettaa loputtomalta tuntuvan mantransa ja kääntyy pannakseen rautoihin vaarallisen rikollisen, niin kuinka ollakaan, tämä on sillä aikaa vironnut ja vaivihkaa hipsinyt tiehensä! Pollari ei ole kuullut, eikä nähnyt mitään, kun on niin intensiivisesti keskittynyt työtoverinsa hyvinvointia utelemaan.

Saman tyyppisiä ”tässä on minun puupää, lyö siihen” -tarjoamisia roistoille viljellään runsaasti. Suorastaan tragikoomista on se, että roistojen ja poliisien tulitaistelussa poliisi kuolee, koska hänellä ei ole luotiliivejä. Sen sijaan roisto on huomattavasti fiksummin varustautunut ja pääsee pakoon kuulien kilpistyessä hänen luotiliiveihinsä!

Poliisien käsittämättömän tunaroinnin takia peli menetetään melkein joka jaksossa. Ilmeisesti sarjan poliisivoimiin pääsee kuka tahansa toistaitoinen, jos vain arvaa mikä seuraavista ei kuulu joukkoon: ”yksi”, ”kaksi”, ”hevosenpää”, ”kolme”. Aikamoiselta määrältä ihmishenkien menetyksiä vältyttäisiin jo pienelläkin älykkyysosamäärän lisäyksellä. Jää nähtäväksi kuinka monelle kaudelle näin älyvapaalla idealla synnytettyä sarjaa voidaan venyttää, kun tuntuu, että loppuu jo yhteen. Mutta se on ainakin varmaa, että poliisien tunaroinnista ja ruumiskasoista huolimatta oikeus lopulta voittaa.