”Koskaan ei ole liian myöhäistä”.  Fraasi taida päteä oikein mihinkään. Kun myöhästyy junasta, niin jää junasta, eikä koskaan enää tule toista mahdollisuutta päästä samaan junaan ja samaan aikaan. Oli liian myöhäistä.

”Ottakaa vaari oikeasta hetkestä”, sanoo sanakin. Jokainen hetki on kuin kaarnalaiva purossa. Ellei sitä sieppaa silloin, kun se tulee kohdalle, se virtaa saavuttamattomiin ikuisuuden sillan rumpuun. Joku taas sieppaa purosta okaisen kepin, jota ei pitäisi siepata ollenkaan ja saa käteensä haavan, joka tulehtuu. On liian myöhäistä perua. Katua aina voi. Hyvä sekin, vaikka ei mitään muutakaan.

Kuolema kolkuttaa ovella, mutta niin Jeesuskin

Kun joku kuolee, elävät jatkavat elämäänsä, liiemmin ajattelematta omaa vuoroa, joka jo odottaa nurkan takana, laittaen pisteen hirvittävän tärkeille asioillemme. Unohdammeko sen tärkeimmän, sielun pelastuksen? Kuolema kolkuttaa ovella, mutta niin Jeesuskin.

Pisteen jälkeen on liian myöhäistä, jos kaarnalaivaan ei tartuttu, silloin kun se kohdalla oli. Entä sitten me, joiden pitäisi laivoja uittaa? Enpä taaskaan suutani avannut, Jeesuksesta nimittäin, joka mieleeni nousi monta kertaa tässäkin tapauksessa. Voinko minä edes enää? Ja miten? Juoksenko, vaikka Jumala ei ole käskenyt minun juosta? Ei, en tosiaankaan juokse! Takanapäinkään hyviä hedelmiä ei näy missään, pikemminkin niitä orjantappuroita.

Sula

Näitä tuli mieleeni, kun perjantaina päätin ”vihdoin” lähteä katsomaan sairaalaan Sula -nimistä, kiinalaista naista. Kun tulimme sairaalaan, hoitaja kertoi, että Sula oli kuollut vajaa kaksi tuntia aiemmin! Menin katsomaan ruumista, jota ei oltu vielä viety pois. Siinä hän makasi. Hänen vuoteensa sijaitsi suuressa avo-osastossa, jossa oli ainakin parikymmentä muuta potilasta. Elossa olevia. Useiden luona oli vierailijoita.

Sulan silmät olivat puoliksi raollaan. Hiukset ilmeisesti sairaalassa leikattu viiden millin sängelle. Suu ja sieraimet oli täytetty jollain valkoisella materiaalilla, ehkä paperia tai sideharsoa. Rukoilin mielessäni, että Jumala herättäisi hänet kuolleista, vaikka eipä minulla ole uskoa vähäisimpiinkään asioihin.

Sula oli vuoden minua nuorempi, ja jotenkin erikoinen naishenkilöksi, koska oli tullut yksin Thaimaahan ja erehtynyt ostamaan talon tältä samalta huijari-projektialueelta, josta minäkin. Emme tunteneet Sulaa entuudestaan ja olleet nähneetkään aiemmin, kun hän kolmisen kuukautta sitten tuli pyytämään vaimoltani apua.

Hän oli jostain kuullut, että vaimoni on auttanut alueella asuvia ulkomaalaisia, paperi- ja muissa talon ostoon liittyvissä ongelmissa, sekä järjestänyt kokoontumisia, ottanut yhteyttä viranomaisiin ja lakimiehiin, jotta sopimuksissa luvattuja asioita noudatettaisiin. Saataisiin provinssin vettä projektin omistajan kalliin likaveden sijasta ym. ja suoranaiset laittomuudet alueella loppumaan. Asioiden eteneminen on ollut hidasta korruption ja projektin omistajan kieroilupelin takia.

Sulalla oli samoja ongelmia kuin muillakin

Hän ei ollut tyytyväinen talon laatuun ja siksi jätti maksamatta 10% talosta. Sen seurauksena projektin omistaja ei antanut hänelle talon avaimia ja Sulan täytyi asua hotellissa. Sulan hankkimat huonekalut projektin omistaja piti omassa toimistorakennuksessaan, eikä antanut viedä niitäkään taloon.

Kun Sula tuli meillä käymään ensi kerran, niin hän oli jo asunut hotellissa kauan, käsittääkseni saman ajan kuin talokin ollut, parisen vuotta. Japanilainen diileri, jonka kanssa Sula oli kaupat tehnyt, katosi ja neuvotteluhaluton projektin omistaja oli tyrmännyt hänen vaatimuksensa talon korjaamisesta, vaati viivästyskorkoa ja pelotteli vankilallakin, ellei hän maksa jäljellä olevaa summaa.

Sula alkoi käydä meillä useasti. Sulan tyylissä oli jotain ärsyttävää, jota en osaa selittää. Jälkeenpäin kaduin tunteitani. Yleensä kiinalaisia Thaimaassa on paljon, monet sukupolvien takaa, eivätkä osaa kiinan kieltäkään enää ja integroituneet maahan, mutta Sula vaikutti yksinäiseltä, eikä hänellä näyttänyt olevan ystäviä tai sukulaisia, sen paremmin Kiinassa kuin Thaimaassakaan.

Myytit romuttuneet

Jokseenkin kaikki myytit Aasiasta ovat minulta romuttuneet. Yksi kuvitelmistani oli, että täällä pidetään hyvää huolta vanhoista ihmisistä. Pidetään, jos on rahaa maksaa huolenpidosta. Mutta, jos ei, niin saa kuolla rauhassa. Todennäköisesti niin kävi Sulallekin. Suurin huoli sairaalalla tuntui olevan siitä, kuka kustantaa hänen hoitonsa. Sula tarvitsi mm. vaippoja, mutta sairaala ei niitäkään hanki. Vaimoni kävi sitten ostamassa ja vei sairaalaan.

Päälle ajajasta kuului kaikenlaisia huhuja. Ensin se, että, hän ottaa kaiken vastuun kustannuksista, maksoi mitä maksoi. Sitten huhu muuttui, että hän itse maksa, vaan hänen vakuutuksensa. Sen jälkeen vakuutuksen kerrottiin olevan niin pienen, ettei se riitä mihinkään. Viimeisin huhu oli se, ettei päälle ajajakaan maksanut mitään.

Sulalla saattoi olla itsellään vakuutus tai muuta rahaa jossakin, mutta hän ei pystynyt puhumaan, eikä ilmeisesti kirjoittamaankaan. Ei ole tietoa, onko kukaan päässyt käsiksi hänen rahoihinsa ja mitä niille on tapahtunut. Sairaalasta ei otettu yhteyttä edes Kiinan suurlähetystöön ennen kuin vaimoni kysyi sitä.

Vaimoni oli paikalla, kun henkilökunnan edustaja soitti. Ilmeisesti häiriöstä kiusaantunut virkailija alkoi selitellä, ettei joutaisi, kun hänellä on vapaapäivä ja kiinalaiset juhlat meneillään. Sen jälkeen Kiinan suurlähetystöstä alettiin, sairaalan sijaan, soitella vaimolleni ja kysellä häneltä asioita ikään kuin hän niistä tietäisi paremmin kuin sairaala! Erikoista touhua!

Sulalla oli kännykkä, jossa oli useita numeroita, mutta nimet kiinan kielellä. Naapurimme sai kopioitua numerot sim-kortilta ja lähetti ne lähetystölle, josta puolestaan soitettiin vaimolleni ja valitettiin, ettei niihin kaikkiin voi soittaa, koska niitä oli niin paljon. Mitä numeroita ne olivat? Ei ole varmuutta soittivatko he yhteenkään?

Tuli vaikutelma, ettei Kiinan suurlähetystöä isommin kiinnosta omien kansalaistensa kohtalot. Kukaan ei ottanut sairaalaan yhteyttä sen kahden kuukauden aikana, jona Sula makasi sairaalassa, kunnes perjantaina kuoli, epäiltävästi siksi, ettei ilman rahoitusta hänen henkensä pelastamiseen juurikaan panostettu.

Kiikkustuoli katolla viilettää

On arvoitus, miten käy Sulan rahoille ja tavaroille ja kuka niistä huolehtii? Viilettääkö ”kiikkustuoli” jonkun ”perijän” auton katolla kohti uutta tulevaisuutta? Talohan ei virallisesti ollut Sulan omistuksessa, joten projektin omistaja pitänee sen, sanoin kuin kuin siitä maksetut rahatkin. Hyvä provisio todella…! 

Projektin omistaja, kiinalaistaustainen hänkin, lähetti jo kipakkaa viestiä, ettei kukaan koske Sulan huonekaluihin! Ei sanonut syytä miksi? Minusta tavarat ja rahat kuuluvat jollekin hänen omaisistaan, serkulle, enolle, keitä heitä mahdollisesti lieneekään. Jos vain joku löytyisi.

Sula oli kotoisin yli miljardin ihmisen maasta, mutta ilmeisesti ilman yhtään ystävää, sukulaista, tai kontaktihenkilöä, joka olisi pitänyt häneen yhteyttä. Kummallista kerrassaan. Vaimoni vähän yritti, mutta minusta ei ollut ystäväksi, vielä vähemmän lähetyssaarnaajaksi. Hän on kuollut. Myöhästyin junasta – jälleen kerran.