Tänään alkoi Songkran, thaimaalainen uudenvuoden juhla. Samalla alkoi maailman suurin vesisota. Ihmiset ruiskivat toistensa päälle vettä, usein jääkylmää, ja sotkevat naamaan vauvan puuteria. Minulle tämä taitaa olla jo neljäs vesijuhla, mutta sain jo ensimmäisestä tarpeekseni. Siitä syystä jäin kotiin tietokoneeni ääreen muiden mennessä porukalla juhlimaan. Tosin naapurin mieskin jäi kotosalle ja piipahdin hänellä kylässä. Grillasi meille pari pihviä.

Toisaalta en suuremmin fanita mitään juhlia. Voin niihin osallistua, mutta koen niissä itseni yleensä ulkopuoliseksi. Usein se on tottakin, koska omia juhliani en yleensä vietä. Pärjään yksiksenikin. Voisin ruveta vaikka erakkomunkiksi, jos kohtalo niin päättäisi. Kuvaannollisesti. Oikeasti en halua luostarimunkiksi, vielä vähemmän buddhalaismunkiksi.

Maailman buddhalaisin maa?

Thaimaa on väkilukuun nähden kenties maailman buddhalaisin maa – siis opittua buddhismia. Samaan tapaan kuin luterilaisuus Suomessa – lähes 70 miljoonaa asukasta, joista hyvin vähän lienee tunnustavia kristittyjä.

Nettisivujen arviot Thaimaan kristittyjen määrästä vaihtelevat alle puolesta prosentista 1.6 prosenttiin. Jos näillä kulmilla jotain seurakuntia on, niin aika maan alla ne toiminevat, koska niitä ei näe, joskaan lähetystyötä ei täällä käsittääkseni ole kielletty. Yhden kyltin olen nähnyt, josta voisi päätellä, että jonkun sortin kristillinen kokoontumispaikka se lienee, mutta en ole vielä saanut aikaiseksi käydä katsomassa, mitä sieltä löytyy.