Sain hiljattain kuulla, että nuorin setäni oli nukkunut pois, syövän nujertamana kuten isänikin 11 vuotta aikaisemmin. Pena oli minua vain 10 vuotta vanhempi. Hänen piti tulla käymään kylässä Suomessa tänä kesänä. Olisi ollut mukava nähdä pitkästä aikaa, saunoa ja paistella makkaraa. Mutta sitä ei meille suotu.

En ole enää ollut Penaan yhteyksissä vuosikausiin. En ole kovin aloitteellinen yhteydenpidoissa, eikä ollut setänikään. Sen sijaan lapsena ja nuorena olin tekemisissä hänen kanssaan paljonkin, asuimmehan samassa talossa. Siitä on jäänyt monia mukavia muistoja. Olin kai jotain 10 vuotias, kun setäni alkoi seurustella. Kerrankin hän pyysi minut mukaan hiihtolenkille läheiselle suolle, tyttöystävänsä kanssa.

Pena oli innokas erämies. Hän kalasteli, pyydysti piisameja ja oravia ja nylki niiden nahkoja kotipihassa ja venytti nahat laudoille kuivumaan. Hän ampui myös sorsia ja joskus keräsin hänen saaliistaan kauniita siipisulkia. Keräilyni loppui siihen, kun talteen laittamani siipipeilit alkoivat mädäntyä ja haista.

Hän yritti minuakin saada innostumaan metsästyksestä. Sain häneltä lahjaksi ”Naarajärven jahtiyö” nimisen kirjan. Se kertoi sorsanmetsästyksestä. Hän hankki jostain kaksi venäläistä yksipiippuista haulikkoa, muistaakseni Baikal-merkkisiä ja tarjosi toista minulle. Kieltäydyin lahjasta, vaikka lapsena hävitin ”räksän” pesiä ja tapoin poikasia, joskus jopa kidutin niitä, mitä myöhemmin syvästi kaduin. Ja rakentelin ritsoja, jousipyssyjä, pinnapyssyjä ja ilmakiväärejä ja ”metsästin” niillä pikkulintuja. En tainnut osua kertaakaan. Oikeaa asetta en ole omistanut kuunaan, edes ilmakivääriä. Pyssyajan jälkeen minulle heräsi täysin päinvastainen mieli ja halusin olla eläinten ystävä, en niiden metsästäjä. Ehkä se oli jo sitä aikaa, kun setäni minulle haulikkoa tarjosi.

Kerran setäni otti minut mukaan järvelle katsomaan täkykaloja. Nykyään kyseinen järvi on niin kutistunut, soistunut ja maatunut, että samalle täkykala-paikalle  voi kävellä maata myöten. Joskus taas hän otti minut mukaan keräämään sieniä ”Loukkuniemestä”.

Lapsuuden ja varhaisnuoruuden ajoilta minulle jäi tunne, että setäni taisi pitää minusta aika paljonkin. Hän omisti Garelli- nimisen  kevytmoottoripyörän. En tiedä mistä hän oli sen hankkinut, mutta taisi kyllästyä sen rassaamiseen, koska antoi pyörän minulle, vaikka olin kansakouluikäinen. Ehkä ajatteli, jos ehkä isompana kiinnostuisin siitä. Valitettavasti en itse ymmärtänyt ajatella niin pitkälle tulevaisuuteen, mutta sen ymmärsin jo, että pyörässä oli magneetto ja magneetossa voimakkaita magneetteja. Muistaakseni veljeni tai serkkuni kanssa sidoin moottorin köyteen ja hilasin sen ylös roikkumaan pihassa olleen suuren kuusen oksaan ja sitten pudotin alas, niin että se iskeytyi kiveen. Muutaman kerran kiveen junttaamalla magneetto hajosi ja sain näprättyä magneetit irti. Brutaali, mutta nopea keino.

Eräällä luokkakaverilla oli oikea starttipyssy, jota hän esitteli koulussa. Himoitsin pyssyä ja ehdotin, että hän vaihtaisi sen kahteen magneetiin. Hän suostui. Pyssy ei kuitenkaan kauaa saanut minulla olla, kun toinen poika, vai oliko se sama, en muista, tuli välitunnnilla vaatimaan minua antamaan pyssyn hänelle. Olin arka poika ja niin menetin pyssyni heti, kun olin saanut. Pyssyn menetys suretti minua, mutta myöhemmin kasvettuani ehkä enemmän suretti Garellin moottorin särkeminen. Kyllä olin tyhmä.

Setäni sepitti minulle kuvitteellisen kalajutun, kuinka lähti kanssani kalaan. Heitimme onget veteen ja pian minulla tärppäsi ja sain valtavan vonkaleen. Kohta nyki sedällänikin, ”mutta se oli vain pieni kiiski, kiisken poikanen vain”, kuten hän runollisesti tarinansa päätti.

Joskus setäni setäni hoki: ”Meitä ol karsi unski, vel taukki, yks naine ja mii”. Missä he olivat ja keitä mainitut olivat, en tiedä, paitsi ”mii” tietysti setäni itse.

Kun pikupoikana kysyin Penalta paljonko kello on hän sanoi: – Yhtä paljon kuin eilenkin tähän aikaan. Jatkoin siitä kyselyä: – Paljonko se oli eilen tähän aikaan? Pena: – Se oli niin paljon kuin nyt. Minä: -Paljokos kello oli eilen ja nyt tähän aikaan? – Ne oli yhtä paljon, Pena sanoi.

Pena, olit minulle hyvä setä. Enpä muista, että koskaan olisit minulle pahaa sanaa sanonut, tai edes ollut vihainen. Mutta minä sain sinut kerran itkemään. Olin silloin kansakouluikäinen, tyhmä ja ymmärtämätön. Sanoin sinua opettajan pojaksi ja sinä menit kamariin itkemään. Paljon on asioita menneisyydessäni, jotka muuttaisin, jos voisin.

Toinen sanonta, jota Pena toisti ajoittain: ”Ei tuule nyt, on tyyni nyt ja tuulikin on tyyntynyt”. Maailman tuulet ovat nyt tyyntyneet sinun osaltasi. RIP, lepää rauhassa, setäni.