Ollessani lapsi isälläni oli tapana kehoittaa minua "heittämään toista toisen eteen", jolloin pitkäkin matka joutuu kuin itsestään. Tarkoitti kävelyä.

En yleensä esim. käytä hissiä, vaikka talosta sellainen löytyisikin vaan mieluummin kävelen pitkin portaita. Hyvää hyötyliikuntaa. Erityisesti pidän käsikädessä kävelystä. Edellisen vaimoni kanssa harrastimme sitä melko usein. Viimeisen kerran vielä eroamisensa jälkeenkin, kun sitä häneltä pyysin.

Kuvaannollisesti elämänhallintani on ollut viimeaikoina kuin toista toisen eteen lompsimista, määränpäätä paljon pitemmälle näkemättä kuin miltä seuraavan askeleen jälkeen näyttää. Helppoa, jos polku ei haaraudu, eikä tarvitse miettiä vaihtoehtoja. Toistaiseksi niitä ei ole tarvinnut paljon miettiä, kuin metsään eksyneenä. Mutta Kauniisiin Satamiin Paavalinkin purtelo lopulta viskautui. Jos en tässä maailmassa rantaudu, niin toivon mukaan ainakin tulevassa. Taivastoivo minulla on säilynyt. Sehän on lahja, eikä minulta vaadita muuta kuin ottaa se vastaan, vai miten se menee? Otin sen vastaan jo vuosikymmenet sitten. Kuolemaa pelkään ja toivon pääseväni tempaukseen, ettei tarvitsisi kuolla.

Neil Armstrong, astuttuaan kuun kamaralle, lausui kuuluisat sanansa "tämä on pieni askel ihmiselle, mutta suuri harppaus ihmiskunnalle". Ehkä se kuitenkin oli aikamoinen harppaus Armstrongille itselleenkin. Minullakin on ollut muutamia tavallista pitempiä askeleita elämässäni, ikäänkuin elämäni vedenjakajia. Yksi oli se kun tulin uskoon. Suuresti se muutti ja vaikutti elämääni, vaikka prosessi oli vaikea ja siitä alkanut vuosia kestänyt intohimoinen uskonelämän jaksoni oli usein pikemminkin ahdistavaa uskonnollista suorittamista kuin vapautunutta ja iloista armosta elämistä, jollaisena uskoa tavallisesti mainostetaan. Itseasiassa en oikein tiedä vieläkään millaista uskonelämä voisi parhaimmillaan olla. Nykyään elän säästöliekillä sen suhteen.

Seuraava suuri askel oli oikeastaan suoraa jatkumoa edelliselle, kun samalla minuun syttyi rakkaussuhde Israeliin. Se johdatti minut Luvattuun Maahan, ensiksi Shalom lehden lukijamatkalle 2 viikoksi ja saman vuoden syksyllä vuodeksi palvelemaan juutalaisia Kibbutsille nimeltä Kiryat Anavim. Otin samalla reissulla myös ns. uskovien kasteen Jordanissa. Elin siihen aikaan parasta nuoruuttani, niin että saatoin usein puhua ajasta ennen ja jälkeen Israelin. Kibbutsilla tapasin myös mukavan tytön, josta myöhemmin tuli vaimoni, mikä olikin seuraava suurempi askel elämässäni.
Sitä seurasivat mm. neljän lapsen syntymiset ja omakotitalon rakentaminen.

Meillä oli usein hääpäivänä tapana käydä kaksistaan elokuvissa ja syömässä. Joinakin vuosina jäi väliin. Hopeahääpäivää vietimme viime vuonna, mutta en muista miten sitä vietimme. Nyt ovat emo ja puolet lapsista lentäneet pesästä ja koko pesäkin hajonnut. Kuvaannollisesti ja kirjaimellisesti. Viimeisen kerran käydessäni siellä oli isot remontit menossa.

Pari päivää sitten eli 1.4.2010 menin toisen kerran naimisiin. Aprillipäivänä siis, mutta se ei ollut pilaa, eikä vitsi. Ihan hyvä päivä naimisiinmenolle. Tuolloin palattuani töistä, puolen päivän tienoilla, oli kirje postiluukun alla. Se oli esteettömyystodistus, joka kertoi ettei kummallakaan ole laillista estettä mennä uudelleen naimisiin. Soitin maistraattiin, että kävisikö saman tien. Ei käynyt, vasta ensiviikolle oli aikoja. Sitten soitin oikeustalolle. Sieltä löytyi vihkijä, kunhan virka-aikana tullaan paikalle.

Jännitti hiukan ja taisi morsiantakin, vaikka toimitus tapahtui toiveeni mukaisesti niin yksinkertaisin detaljein kuin mahdollista. Olen jo yhdet isot juhlat pitänyt, toiset saa olla minimaaliset. Se sopi morsiamellekin. Menimme erääseen tyhjään oikeussaliin ja todistajat tulivat paikalle talon puolesta. Vihkitodistuksen saimme saman tien. Talo tarjosi, mikä tuntui hyvälle. Oli vähän hassua mennä naimisiin leivättömän pöydän ääressä, mutta käsittääkseni sama instanssi tuomitsi minut avioeroonkin. Tuomitkoon nyt minut takaisin avioliittoon, heh. Toimituksen jälkeen menimme thairavintolaan  syömään.

Uusi lehti kääntyi elämässäni, mutta en unohda yli 25. vuoden edellistä lukemistoa. Luultavasti tirauttelen kyyneleitä vielä monta monituista kertaa muistojen tulviessa mieleen. Seuraava toista toisen eteen -askel on pääsiäisen jälkeen mennä paikallispoliisin puheille anomaan oleskelulupaa vaimolleni.