Kirjoitan tätä hotellilla väsyneenä. Kaikin puolin vaikea päivä. Junani oli 2 tuntia myöhässä ja tauko jää lyhyeksi. Hukkasin piponi ja keli on kolea ja märkä. Unohdin myös kännykkälaturini veturiin.

Tänään olisi ollut 1. avioliittoni 27. kihlapäivä.

Minulla oli tapana sanoa, etten ymmärrä niitä, jotka kirveen kanssa jahtaavat entisiä puolisojaan, eivätkä anna heidän olla rauhassa. Uudet kumppanit eivät yleensä siedä, jos entiset pitävät kovin tiiviisti yhteyttä. Yritän lopettaa blogissani vatkaamisen tästä aiheesta. Ei tilanne siitä miksikään muutu.

Kyynel vierähtää

Mutta.. kun sosiaalinen kanssakäymisenikin on lähes olematonta, eikä minulla ole olkapäätä, eikä rinnalla kulkijaa, eikä ymmärtäjää silloin, kun minut valtaa murhemieli. Menen kuoreeni kuin kilpikonna ja koetan pärjäillä yksin.

Joskus itsesäälikin nostaa päätään, jolloin haluaisin, että tämä elämä menisi pian ohitse ja pääsisin uuteen elämään taivaassa. Pakoon ahdistuksia, epäonnistumisia, epävarmuutta. Pakoon ennen kaikkea itseäni. Siellä ei menneitä enää muistella, eikä ne ajatukseen astu. Joten blogini saakoon toimia olkapäänä, rinnalla kulkijana ja purkautumistienä, kun pato välillä murtuu.

Vieläkään, yli vuosi tapahtuneen jälkeen, en ole päässyt irtautumaan erosta. Koti meni alta, kaikki tuttu ja turvallinen katosi elämästäni kuin mustaan aukkoon, josta ei ole takaisin pääsyä. Ajattelen mennyttä vieläkin päivittäin, kuoren alla, omassa yksinäisyydessäni. Ei sitä kukaan näe ulospäin. Joskus vierähtää salaa kyynel. Tänään niitä taas vierähteli useampikin. Ahdisti.

Ahdistus sille, joka syntiä tekee

Ahdistus sille, joka syntiä tekee. Niinhän siellä sanotaan. Kuten myös, että Jumala on tehnyt ihmiset suoriksi, mutta itse he etsivät monia mutkia. Ja sekin, että toiset hylkäävät suoran tien ja eksyvät Bileamin, Beorin pojan mutkaisille poluille. Puhuva aasi sentään esti Bileamin tekemästä pahempia typeryyksiä. Mutta kuka estää aasia?

Olin kuin puhuva aasi. Huutava aasi paremminkin, joka valitsi mutkaisen tien. Suoralla tiellä lampun valo näyttää kauas ja voi iloiten tehdä matkaa. Mutkaisella tiellä lamppu näyttää metsään. Eikä näe, mitä seuraavan mutkan takana on. Hädin tuskin näkee edes jalkojaan hiipuvan tuikun kajossa. ”Auttakaa, lamppumme sammuvat”, huusivat neitsyet. Mutta kellään ei ollut antaa lamppuöljyä tyhmille. Tienvarrella väijyvät rosvot ja ryövärit pimeässä hapuilevaa.

Tärkeintä puolison valinnassa

Kuuntelin hiljattain Radio Deitä, jossa nuoret keskustelivat puolisonvalinnasta. Heidän mielestään tärkeimpiä kriteereitä ”sen oikean” löytymiselle oli Jumalan johdatus ja samanlainen arvomaailma. Tavanomaisiakin toiveita mainittiin kuten, että, pitäisi olla kiinnostunut samoista asioista, jotta voi tehdä kaikkea yhdessä. Vain yksi henkilö, naispuolinen, asetti ulkonäön valintaperusteeksi. Kukaan ei puhunut mitään seksistä.

Itse ajattelin ennen niin, että naimisiin mennään ensisijaisesti seksin takia. Siksi, koska ollaan niin himokkaita ja naimisissa ollen seksiä voi harrastaa ikään kuin luvan perästä, ilman syyllisyyden tuntoja. Näkemystä tukee Paavalikin: ”Haureuden syntien välttämiseksi kullakin olkoon oma vaimonsa”.

En enää ajattele, että seksi olisi tärkeintä. Tärkeintä on, tai olisi, tiedä sitten, onko sitä olemassakaan: turvallisuus. Se on jotain pysyvää ja kestävää, johon voisi luottaa ilman pelkoa kaatumisesta, niin hyvinä kuin huononakin aikoina.

Ei-uskovaiset haukkuvat uskovaisia usein tekopyhiksi ja taitavat useimmiten oikeassa ollakin.  Yhtä tekopyhiä hurskastelijoita ovat ei-uskovaisetkin. Lätistään rakkaudesta ja anteeksiantavaisuudesta, mutta käytännössä sitä löytyy vähän.

Onko Isällä minulle enää mitään siunausta jäljellä? Epäpyhälle Eesaulle ei ollut. Tai oli jonkun sortin, mutta ei se oikein siunaukselta kuulostanut: ”Katso, sinun asuinsijasi on oleva kaukana lihavasta maasta ja vailla taivaan kastetta ylhäältä. Miekkasi varassa sinä olet elävä ja palveleva veljeäsi. Mutta valtoimena kierrellen sinä riisut hänen ikeensä niskaltasi.”

Elämä kuitenkin jatkui Eesaulla. Kai minullakin.