Mitä enemmän julkkiset hehkuttavat rakkauttaan mediassa, sitä varmemmin he eroavat. Julkisuuden kirous ilmeisesti. Viimemmäksi avioerohakemuksensa laittoivat vireille Maria ja Mikael Junger, jotka fiilistelivät onneaan mediassa erityisen voimallisesti. Varsinkin herra Junger.

Pitäisi uskoa vanhaa suomalaista sanalaskua ”se, jolla onni on, se onnen kätkeköön”. Totisesti ovat käsillä viimeiset ajat, jolloin ”useimpien rakkaus kylmenee”. Romanttisella tasollakin.

Tosirakkautta on vaikea löytää nykyään mistään. Kaikkialla painiskellaan parisuhdeongelmissa. Vastuuta ei oteta, eikä lupauksia pidetä. Odotetaan vain huoletonta alamäkeä. Ylämäkien, joita vääjäämättä kaikille tulee, aiheuttamaa stressiä ei kestetä. Jotkut pitävät kulissia yllä ”lasten tähden” tai muista syistä. Lopulta ero paukahtaa kaikkien yllätykseksi.

Itsellänikin oli tuttujen mielestä ihanneavioliitto. Tyhmänä miehenä vitsailin välillä vaimolle, että ”eletään kulisseissa”, vaikka en oikeasti ajatellut eläväni kulisseissa. Suhteeni hajotti, tietysti minä itse, koska en ollut kunnollinen aviomies, mutta myös se, että en päässyt millään eroon minua piinaavista ”pienistä ketuista”, joihin eka kerran törmäsin jotain 10-12 vuotiaana.

Ei mikään taistelu tai rukous tuntunut niihin tehoavan. En pystynyt kertomaan yksityiskohtia, mutta niiden takia pidin mykkäkoulua, mökötin ja käänsin selkäni ja käyttäydyin muutenkin lapsellisesti. Vaimoni ei valitettavasti ollut ajatuksenlukija. Enkä minäkään. Ketut vain kasvoivat. Lopulta ne tuhosivat koko viinitarhan.

En kuitenkaan pettänyt vaimoani. Riippuu mihin raja vedetään. Jos raja on siinä, että katsoo toisia naisia himoiten, niin sitten petin. ”Älä silmä pieni katso mitä vain, sillä Isä Taivainen, näkee lapsen pienoisen”, lauloin poikasena Rantakorven Martin pyhäkoulussa. Jeesuskin sanoo: ”Jos silmäsi viettelee sinua, heitä se pois. Parempi on sinulle, että silmäpuolena menet sisälle Jumalan valtakuntaan, kuin että sinut, molemmat silmät tallella heitetään helvettiin”. En saanut silmiäni kuriin, eikä minusta tullut ”miestä minkään näköistä”, isääni lainatakseni.

Olin aika tylsä. Minua ei kiinnostanut ”viihteellä” käynti, enkä koskaan ollut pois kotoa, etteikö vaimoni olisi tiennyt missä olin. Olin tavallisesti töissä. Muistaakseni vain kaksi kertaa olin pois muualla. Yhden yön vetämäni foorumin miitissä. Jäin yöksi, koska viimeinen juna kotipaikkakunnalle lähti niin aikaisin. Vaikka vaimoni pelkäsi, niin en pettänyt sielläkään. Päin vastoin, suurimman osan ajasta istuskelin yksinäni, koska porukka keskittyi lähinnä ryyppäämään ja itse en ryyppää.

Yksin nukuinkin. En tykännyt, että kuokkavieraitakin sinne oli tietämättäni kutsuttu ja meno sen mukaista. Ei sentään kaikki vetäneet nuppia täyteen, mutta he lähtivät aiemmin pois. Minulta oli virhe mennä sinne ollenkaan, mutta tulipahan kuitenkin nähtyä livenä kyseisen, nyt jo aikoja sitten lakkautetun, foorumin jäsenistä useimmat. Oli niistä muutamat ihan kivoja nettikamuina. Tervemenneeksi vain.

”Voiko kukaan kuljettaa tulta helmassaan, puvun häneltä palamatta?”, kysyy tosi sananlasku. Olin ennen 100% varma, että minun ensimmäinen  avioliittoni kestää hamaan taivaaseen. Ehkä olisi kestänytkin, ellen olisi kantanut muille näkymätöntä ”tulta helmassani”. Niitä pieniä kettuja. Edes kaikista hurskaimmat ja hengellisimmät tuttavat eivät niitä nähneet.

Se, että menee naimisiin rakkaudesta, tai ei,  kristillisin menoin, tai ei, on uskovainen, tai ei. Tai se, että ”opettelee ensin tuntemaan toisen”, tai ei, ei takaa sitä, että avioliitto kestäisi läpi koko elämän.

Avioliitto on yleensä romanttisen rakkauden täyttymys, jossa he elävät onnellisena elämänsä loppuun asti kuin satujen prinssi ja prinsessa. En tiedä kuinka monta prosenttia internetin keskustelupalstojen kirjoittelijoista edustaa koko kansaa, mutta mielipiteistä päätellen, varsinkin miehet, ovat nykyään epäromanttisia juntteja.

Avioliittoon ei haluta, koska se mielletään Suomessa kristilliseksi riitiksi, eikä muutenkaan ei katsota tarpeelliseksi virallistaa yhdessäoloa. ”Se päivä ei tule, ennen kuin luopumus tapahtuu”. Jos luopumisella tarkoitetaan kristillisistä arvoista luopumista, joihin avioliittokin luetaan, niin se päivä on lähellä. Herran päivä.

Suomessa ollaan olevinaan niin sivistyneitä ja viisaita apinan mutantteja, ettei ”kristillisiä riittejä” arvosteta. Avioliitto ei kuitenkaan ole pelkästään ns. kristillisten maiden yksinoikeus, eikä ”kristillinen riitti”. Uskonnosta riippumatta kaikissa maissa on käytössä jonkinlainen avioliittoproseduuri pareille, jotka haluavat elää elämänsä yhdessä. Tai vanhemmat haluavat.

Nämä avioliiton sitomat ns. ydinperheet, muodostavat kansakunnan perustan. Ilman perustaa kansakunta hajoaa. Arvotyhjiön täyttää kaikenlainen anarkistinen meno ja seksihurjastelu, jopa julkisesti kuten Suomessakin. ”Heidän kunnianaan on heidän häpeänsä”

Kaikesta huolimatta uskon vielä jotenkin avioliittoon, vaikka aika vaikeaa onkin, koska romantiikan paikan on jo ryöstänyt raaka seksi. Papin aamenella, tai ilman, on se silti romanttista ainakin naisten mielestä. Ja uskon, että on vieläkin muutamia pareja, joiden rakkaus ”kaikki se kestää”, alusta loppuun yhden ja saman kanssa, niin kuin paljon käytetyssä avioliittovärssyssä sanotaan.

Uskon, koska isäni ja äitini antoivat sellaisesta liitosta mallin. Tosin he ovat edeltävän sukupolven lapsia. Antoivat hyvän mallin kuitenkin. Jota minä en lapsilleni kyennyt enää välittämään. He ehtivät olla yhdessä 47 vuotta, kunnes kuolema eroitti isäni äidistäni noin 10 vuotta sitten. Silti, vieläkin, äitini ”menee nukkumaan” isäni kanssa joka yö, suree ja ikävöi puolisoaan. Isäni kuvia on kaapin päällä, jossa kello raksuttaa mennyttä aikaa. Joskus haikeudella niitä katselen.

Ainoatakaan heidän keskinäistä riitaa en ollut ainakaan todistamassa, eikä äitini mukaan niitä ollutkaan. Vähän vihjettä kuitenkin rivien välistä löytyy, että äitini olisi saattanut riidellä joskus, mutta, kun isäni ei riidellyt, niin ei siitä yksikseenkään mitään tullut. Yhtään pahaa sanaa äidille isä ei sanonut, eikä äitini hänelle nalkuttanut mistään. En ainakaan muista.

Siinä oli täydellinen avioliitto. Paitsi, että olivat kumpikin väkivaltarikollisia nykylakien mukaan, koska antoivat piiskaa, tukkapöllyjä ja luunappeja lapsilleen tarpeen mukaan. Onneksi paranoidisia ”lastensuojelijoita” ei vielä siihen aikaan ollut hajottamassa ydinperheitä. Jotain hyvää vanhoissakin ajoissa.

Tein kerran inventaariota isäni jäämistöistä ja löysin laatikon, johon oli koottu hänen 50-vuotiskortteja ja onnitteluadresseja. Muistan kuinka isäni ilmoitti, ettei juhli. En laskenut, mutta kortteja oli silti laatikossa kaiketi enemmän kuin ikävuosia. Sukulaiset naapurit ja ystävät kävivät, myös muutamat työtoverit ja toivat lahjoja. Isäni oli pidetty ja arvostettu mies.

Joskus toivon, että minusta olisi tullut mies kuin isästäni. Hän löysi ”sen oikean”, joka ei ollut ”sillä tavoin” kenenkään kanssa aiemmin. Myöskin isälle äitini oli ensimmäinen. Isäni kosi äitiäni heidän ensi tapaamisellaan. Olivat kyllä tavanneet aiemmin, koska olivat saman kylän asukkaita, mutta ei seurustelumielessä.

Siinä olin tavallaan samanlainen isäni kanssa, ehkä nopeampikin. Vaikka aika nopeasti solmin ensimmäisenkin avioliiton, niin toisessa kosinta tapahtui jo ensitapaamisella. Tosin se oli vaimoni, joka kosi. Mutta kukapa perinteistä nykyään piittaa.

Isäni ei puhunut, eikä pussanut, eikä hokenut sulosanoja, joita nykyajan naiset vaativat. ”Olkoon sanasi harvat”, kehoittaa Sanakin. Isäni oli viisas mies. Hän teki Valittujen Palojen Mensa-testin ja oli sen mukaan ”huomattavasti keskitasoa älykkäämpi”. En muista kuunaan nähneeni hänen halaavan äitiäni, mutta äitini halasi isääni usein.

Isäni ei myöskään hirnunut muita naisia, vaikka taputtikin ensimmäistä vaimoani pyllylle, kun hän halasi isääni. Äitini rakasti isääni loppuun asti, niin myötä kuin vastoinkäymisissä. Niitä riitti, varsinkin äidilläni itsellään erilaisten sairauksien muodossa.

Äitini rakasti isääni, vaikka tämä ei vienyt häntä tunturiin, eikä hankkinut omaa taloa, vaan äitini joutui jakamaan mökin anopin kanssa, kestitsemään anopin vieraita, pesemään pyykkiä jne. Moni miniä ei kauan sellaistakaan kestäisi, varsinkin kun vielä mummon oma äiti, isälleni ja äidilleni kenenkään mitään ilmoittamatta muutti jo ennestäänkin ahtaaseen mökkiin. Vaikka elämä anopin ja isoanopin kanssa oli usein rasittavaa, niin oli mummostani paljon apuakin. Mummoni hoiti meitä lapsia, aina kun äitini oli sairaalassa ja isäni töissä.

Kun isälläni todettiin luustoon levinnyt eturauhassyöpä, hän alkoi puhua epätavallisesti ns. syvällisiä, niin, että äitikin hämmästyi ”millainen mies hänellä onkaan”. Aloin päivitellä, voiko olla totta, ettei lähes 50 vuoden jälkeen äitini tunne isääni. Ehkä ymmärsin väärin koko asian, en tiedä, mutta minä puolestani kuvittelin tuntevani jo oman puolisoni hyvin, joskin toisinaan tuntuikin, että lukittujakin ovia hänellä oli, joihin ”en pääse sisälle”.

Nyt ainakin ymmärrän sen, ettei toista välttämättä koskaan tunne täysin, puolin ja toisin. Vaikka olisi sata vuotta naimisissa. Liekö tarpeenkaan. ”Toisen tunteminenkaan”, jota nykyään suuresti vaaditaan jo alussa, ei ole mikään onnen tae.

Kun lähdin maailmalle, isäni ei perääni soitellut, se oli aina äiti, joka piti minuun yhteyttä. Tosin armeijassa ollessani isäni kirjoitti minulle yhden kirjeen, se oli kiva yllätys. En enää muista mitä hän kirjoitti. Harmillista, että kirje on hävinnyt aikojen saatossa. Kuitenkin, kun äidiltäni katkesi verisuoni päästä ja oli suuri vaara, että hän menehtyy, silloin isäni soitti minulle! Hän sai sanotuksi vain ”äitis..” ja alkoi itkeä. Se oli hyvin hämmentävää. Se oli toinen kerta elämässäni, kun näin tai kuulin, isäni itkevän.

Kaiketi isäni oli ”itsevarma ja huumorintajuinen”, joka on kaikkien naisten ykköstoive miehestä. Vaikka isäni tunnettiin vakavana miehenä, joka ei vitsejä viljellyt, hän kotioloissa hyvällä tuulella ollessaan höpötteli hassuja ja lauloi ”karhun poika sairastaa,  häntä hellii kärme”.

Muistan myös kivan detaljin pikkupoikana, kun isäni piirsi minulle paperille kuvan ”juna tulee tunnelista”. Osaisin piirtää itsekin sen, vieläkin. Se oli höyryveturi, joka sieltä tuli, valkoista savua tuprutellen. Minulla oli isä, jota arvostan. Olisi pitänyt osoittaa se hänelle jo hänen eläessään.