Tänään on muistojeni vuosipäivä. Tyttäreni ja vanhin poikani ja pojantytär kävivät sitä juhlistamassa, ehkä tietämättäänkin.

Oli kiva rupatella. Tyttäreni ojensi minulle hauskan ja osuvan isänpäiväkortin. Valmistin ison vuoallisen herkullista kaalilaatikkoa. Vaimoni hieman auttoi maustamisessa. Melkein koko vuoka hujahti nälkäisiin suihin illan kuluessa.

Tänään on myös se päivä, joka saa ajatukseni palaamaan ajassa taaksepäin, kuten monet poliitikot ja julkkikset alkavat ikääntyessään muistella menneitä. Jotkut kirjoittavat muistelmateoksen itsestään ja elämästään. Minun, sensijaan, pitäisi vain unohtaa menneet. Unohtaa tilanteet ja ihmiset, jotka ovat kuuluneet elämääni. Elää vain nykyhetkeä kuin sieluton eläin, jolla ei ole menneisyyttä, eikä tulevaisuutta. Olenko sellainen? Se on vaikeaa. En ole poliitikko, enkä julkkis, enkä millään saralla menestynyt elämässäni, jonka päiväntasaajan olen jo ohittanut, jonka varjot pitenevät. Voisiko minun elämäni olla edes yhden ohuen kirjanlippanan arvoinen?

Nuorenpana halusin tulla kirjailijaksi, kuten Kalle Päätalo, jonka haaveiluja hänen isänsä piti ”höpöstelynä”, joutavanpäiväisenä haihatteluna. Oma isäni luki innolla Päätalon lähes koko tuotannon. Luin itsekin mm. ”Ihmisiä telineillä”, Koillismaa -sarjan kokonaan ja Iijoesta puolet. Siihen aikaan luin paljon muitakin kirjoja. Alaluokilla olin hyvä ainekirjoituksessa. Usein kirjoittelin niitä opettajan muistokirjaan. Kerran pääsin myös ottamaan osaa valtakunnalliseen raittiuskirjoituskilpaan. Valtakunnallisesti en menestynyt, mutta voitin kuitenkin pienen kirjapalkinnon. Palkintokirjan nimi oli muistaakseni ”Naulapää”. Tekijää en muista. Yksi puisevampia kirjoja mitä kuunaan olen lukenut.

Meillä oli alkuun kotona perinteinen mekaaninen kirjoituskone. Myöhemmin ostimme sähkökirjoituskoneen. Se oli aikanaan hieno peli. Sitten tulivat tietokoneet. Minäkin halusin sellaisen, vain kirjoittaakseni helpommin. Se oli Amstrad – merkkinen. Elättelin yhä haavetta, että minustakin voisi tulla kirjailija. En muista mihin perinteinen kirjoituskone katosi, mutta muistan kuinka sähkökirjoituskone putosi eräästä muuttokuormasta ja sai pieniä kolhuja. Lahjoitimme sen vaimoni serkulle, koska emme enää tarvinneet. Olihan tietokone. Se hoitikin tekstinkäsittelyn paljon paremmin kuin kirjoituskone kuunaan.

Aloin harrastaa sillä muutakin kuin kirjoittamista. Opettelin ohjelmoimaan. Tietokoneet kehittyivät nopeasti ja taloustilanteen salliessa päivitin koneita uudempaan ja taas uudempaan. Vaikka talous ei kunnolla olisi sallinutkaan. Toisen koneeni, ”kolmekasikutosen”, ostin osamaksulla velaksi. Se maksoi kirjoittimen kanssa nykyrahassa 2000 euroa, joka oli todella paljon palkkaani verrattuna. Vuosien vieriessä käytöstä poistettua tietokonesälää alkoi kerääntyä kasoittain autotallin nurkkiin. Amstradini lahjoitin myöhemmin vaimoni toiselle serkulle. Olin ohjelmoinut siihen basicilla tietovisapelin ja ruokareseptiarkiston. Oli makeaa tulostaa reseptejä tietokoneelta kuin katsoa keittokirjasta. Vaikka ei niin usein ruokaa tullut itse tehtyäkään. Voi olla, että nyt kahden viiimeisen vuoden aikana olen jo leiponut useammin kuin kahdenkymmen sitä edeltäneiden vuosien aikana.

Pian ohjelmointi- ja koneiden virittelyharrastus tyrehdyttivät lukuharrastukseni ja kirjoittaminen jäi vähiin. Virittelyn parissa parissa hujahti vuosia, se oli kuin ”puhelinvastaajan” kehittelyni ennen tietokoneiden aikaa. Valmista ei tullut kuunaan. Todellakin rakentelin omatekoista puhelinvastaajaa, eräänlaista elekromekaanista robottia, joka puhelimen hälyttäessä nostaisi luurin ja käynnistäisi tavallisen nauhurin, joka sitten vastaisi ja johon voisi soittaja jättää viestin. Elettiin sitä aikaa, kun vastaajia ei ollut saatavilla, tai olivat liian kalliita ja puhelinlaitoksen monopolin kontrollissa. Sinänsä omatekoisen vastaajan elektroninen puoli ei ollut ongelma, mutta mekaaninen toteutus ei ottanut toimiakseen. Vastaaja taisi oli työnalla niin kauan kuin puhelinlaitosten monopolit murtuivat ja oikeita vastaajia alkoi tulvia markkinoille. En ehtinyt saada työtäni valmiiksi.

Sitten tulivat ”purkit”, foorumit ja internet, mikä minun kohalla merkitisi jokseenkin lopullista niittiä ”kirjailijan” uralle ja myös lukukuharrrastukselleni. Ja mitä hyötyä kaikesta oli? Lähinnä lannan maku jäi suuhun loppupeleissä. Muutamia miittejä, outoja kohtaamisia, ei mitään pysyvää. Kiitti mulle riitti. Alkuaikoina saarnasin foorumeilla internettiä vastaan: Sieltä kaikki saasta tulvii suoraan koteihin ja rikkoo ne. En ollut kokonaan väärässä. Ainakin mitään omaan elämääni tulee, niin 100% varmaasti se olisi toisenlainen, jos en kuunaan olisi internettiin koskenut. Nykyään internetistä on tullut kuin kännykkä, ilman ei voi elää.
On verkkopankit jne. Erityisesti täällä itsepalvelun ihmemaassa, Suomessa, ihmiset innolla maksavat siitä, että saavat palvella itseään ”verkossa”. Manuaaliset palvelut, joissa toinen ihminen oikeasti palvelee toista ihmistä, joskin sikahintaan, on katoavaa kansanperinnettä ja tarkoitettu lähinnä vanhuksille tai muuten vain höppänöille, jotka eivät ymmärrä mikä internetti on.

Eiköhän tässä jo muisteluja sun muita ajatuksia jo tullutkin yhdelle päivälle, yhden lippanan sivun verran.