On torstai. Herään klo 7.30. Itikat ovat purreet otsani täyteen pieniä punaisia täpliä ja on niitä muuallakin vartalollani. Kylppärin katon rajassa olevat pikku ikkunat ovat raollaan, ehkä itikat tulevat sieltä. Yritän sulkea, mutta saan vain toisen kiinni. Toivottavasti eivät ole malariahyttysiä.

Käyn resepsuunin tytöltä kysymässä ötökkämyrkkyä illaksi. Hän etsii joka paikasta, mutta ei löydä. ”Täytyy sitten kärsiä”, sanon hänelle. Huoneen hintaan ei kuulu aamiaista. Onneksi heti resepsuunin vieressä on internetkahvila, josta saan ostettua aamukahvini.

Kahvi ei ole halpaa

Thaimaassa kahvin hintaa ei voi sanoa halvaksi. Ehkä toreja lukuun ottamatta, joissa pikakahvin litkua voi saada pahvimukillisen 20 bahtilla. Muualla kahvi on samaa luokkaa kuin Suomessa, vähintään 60 bahtia eli yli euron, vaikka olisi pikakahviakin.

Kupin koko sen sijaan vaihtelee. Mitään standardia ei ole. Toistaiseksi halvinta kahvi on ollut kupin kokoon nähden ”Pornin paikassa”, josta kerroin aiemmin. Siellä kuppi on  ainakin kahden suomalaisen ison kupin vetoinen! Paikka on edullinen muutenkin, esim. minibanaanikimppu, jossa noin 10 banaania, maksaa vain 10 bahtia.

Rannalla

Shawengin ranta-alue on täyteen rakennettu ja kaikki polut rannalle tuntuvat päättyvän hotellien portteihin ja yksityisalueisiin. Reikiä kuitenkin löytyy, kun jaksaa koluta kaikki pikkutiet.

Pari kertaa olen ajanut saman hotellialueen läpi ja jättänyt skootterini jonkun bungalowin nurkalle ja sitten kävelyt muutaman kymmenen metriä rannalle. Kukaan ei ole tullut ajamaan pois.

Kysyn internetkahvilan pitäjältä mistä pääsee helpoiten rannalle hotelliltani, joka sijaitsee vähän ohi Shawengista. Hän suosittelee Shawengin sijasta kokeilemaan Shawengista vähän eteenpäin sijaitsevaa pientä rantaa, jonne on helppo mennä.

Ajan skootterilla neuvotulle alueelle ja kävelen rannalle. Huomaan heti, ettei hiekka ole yhtä valkoista ja hienojakoista kuin Shawengissa. Kysyn rantatuolia eräästä rantaravintolasta. Tuoli on ilmainen. Tilaan kahvin ja kaivan läppärin esille, mutta ilmaista wifiä ei löydy. Harmi.

Kirjoittelen hetken offline ja päivitän jutun blogiini myöhemmin. Pikkurannalla ei ole paljon porukkaa, saksalainen perhe ja muutamia muita ulkomaalaisia. Vetelehdin rannalla monta tuntia. En aloita jutella kenenkään kanssa, eikä kukaan tule juttelemaan minulle. Käyn kerran uimassa. Pohjassa on jotain tummia laikkuja, jotka tuntuvat jalkaan epämiellyttävältä. Alan pelätä astuvani merisiilin tai jonkun muun vedenalaisen piikkikään päälle.

Outo kissan kohtaaminen

Kuulen jostain kaukaa ääntä kuin lapsen itkua. Nousen makuuasennosta istumaan rantatuolille. Se onkin kissan naukumista. Pian huomaan noin 50 metrin päässä kissan juoksevan muiden rantatuolien editse suoraan minua kohti. Juostessaan se katsoo minua ja naukuu koko ajan. Saapuessaan kohdalleni kissa pysähtyy jalkojeni juureen ja lopettaa naukumisen. Onpa kerrassaan merkillistä!

Kissa on ruskean valkokirjava, sillä on kapea pää ja suuret vihreät silmät kuin smaragdit, joilla se minua katsoo. Otan kuvia, mutta en saa otettua silmistä. Aina se kääntää päänsä poispäin juuri, kun laukaisen kameran. Silitän kissaa ja se alkaa kehrätä. Se makaa jaloissani 5-10 minuuttia kunnes yhtäkkiä nousee ja lähtee, mutta ei nau’u enää. Olipa Ihmeellinen juttu!

Samui kyllästyttää

Noin puoli viiden aikaan illalla kerään kamani ja palaan hotellille. Hotellin uima-altaassa polskuttelee kolme huonepalvelijanaista. He hymyilevät minulle ja huikkaavat ”tule uimaan”, kai? Ajattelen, että minäpäs menen.

Käyn suihkussa pesemässä aurinkorasvat ja suolaveden pois ja laitan uikkarit jalkaani. Mutta kun menen altaalle, siellä ei ole enää ketään. Taisin erehtyä huikkaamisesta. Olen pettynyt. Tunnen olevani maailman yksinäisin ihminen, masennun ja haluaisin saarelta jo pois.

Pomppu ehdotti, että kävisin jollakin pikkusaarella katsomassa kauniita maisemia, mutta ei huvita. Olen jo kahteen kertaan kiertänyt Samuin ympäri. Se mitä täällä on, on jo nähty.

Olisi ehkä pitänyt aikaisemmin lähteä käväisemään vaikka Phuketissa, mutta enää ei aika riitä. En tiedä mitä illalla tekisin. Kaduilla menee aina sama sirkus. Ei jaksa. Aterian hinnatkin pääkadun ravintoloissa ovat Suomen tasoa. Lisäksi jotkut ravintolat epämiellyttävästi ilmoittavat hinnat ilman 7% liikevaihtoveroa (VAT), jolloin hinta näyttää pienemmältä. Kuitenkin vasta laskusta näkee, että paljonko ateriasta joutuu maksamaan.

En halua palata Bangkokiin enää samalla tavalla kuin tulin, lautta- linja-auto -junakyydillä, vaikka ne on huomattavasti halvempia vaihtoehtoja kuin lentokone. En kuitenkaan pääse koneella aiemmin kuin lauantai-iltana, sillä perjantain lennot olivat täynnä. Olisi pitänyt varata lippu etukäteen.

On nälkä. En ole syönyt aamun kahvikupin ja kanapiiraan jälkeen mitään. Lähden etsimään syömistä. Jostakin katukeittiöstä vaikka.