Tytär järkyttyi, kun saattohoidossa ollut isä sidottiin vuoteeseen, jotta syöpäpotilas ei purkaisi ahdistustaan liikkumalla. Iltalehti

Toivottavasti minun ei tarvitse saattohoidoista edes keskustella kymmenin vuosiin. Pitkää ikää ja elämää odotan, en kuolemaa. Kuolema on vihollinen, vaikka siitäkin yritetään nykyisin tehdä niin ystävää, niin ystävää…

Kuoleminen muka on hyvä kunhan saadaan ”lupa tappaa” kuin James Bondi elokuvassa. Vaikka sitä kutsuttaisiin armomurhaksi, avustetuksi itsemurhaksi tms. murha on murha. Harkitusti toisen tappaminen on murha. Murhatuksi joutumista kutsutaan ”hyväksi kuolemaksi” Käsittämätöntä!

Se siitä. Tähän juttuun minua inspiroi Iltalehden aika shokeeraava kertomus. 

Erään tyttären, jota lehti kutsuu Ainoksi (ei oikea nimi), isällä oli v. 2014 todettu aggressiivinen eturauhassyöpä, joka myöhemmin levisi luuston ulkopuolelle. Eli sama kuin oma tilanteeni noin kuukausi sitten saamani päivityksen mukaan.

Tyttären isä kärsi paitsi kivuista myös peloista ja puhekumppanin puutteesta. Tyttären mukaan isän ongelmat johtuivat siitä, että hän ei päässyt varsinaiseen saattohoitopaikkaan, vaan vietti elämänsä loppuajan  ”terveyskeskussairaalassa”, joka tarkoittaa ilmeisesti terveysaseman vuodeosastoa, jossa omakin isäni viimeiset viikkonsa vietti. Isäni tosin ei ollut siellä yksin, vaan äitini oli hänen kanssaan loppuun saakka, nukkui yötkin siellä.

Iltalehden jutussa tytär kritisoi terveyskeskuksen hoitohenkilökuntaa siitä, ettei heillä ollut riittävästi tietoa saattohoidosta, eikä ymmärretty kipujen johtuvan syövästä. Tyttären isä kuoli 74 vuotiaana, 2016. Myös minun isäni kuoli 74 vuotiaana.

Itse en kyllä mihinkään saattohoitopaikkaan lähtisi.  Viihdyn kotona, kipuja tai ei. Introverttina en välttämättä kärsi puhumattomuudesta. Toki tutussa seurassa puhelen usein paljonkin.

Aino kertoo, että vaikka isä sai hormonihoitoa, hänen kuntonsa alkoi heiketä jo alkuvuonna 2016. Kovista kivuista, huimauksesta ja ihottumasta kärsinyt mies soitti useita kertoja urologian poliklinikalle saadakseen apua, mutta häntä kehotettiin olemaan yhteydessä terveyskeskukseen. Terveyskeskuksesta puolestaan todettiin, että sairaalan urologi on potilaan vastuulääkäri.

Urologille soittaminen oli ehkä väärä valinta. Urologin (tai hoitajan, yleensä lääkärit ei vastaa puhelimeen) olisi kuitenkin pitänyt ohjata hänet oikealla osastolle. Minulla on potilaskortissani numerot, joihin voin tarvittaessa soittaa.

Itse sain lähetteen urologille vain alussa, pari vuotta sitten. Ehkä silloin hän oli ”vastuulääkäri” , mutta eturauhassyövän varmistuttua urologi oli hommansa tehnyt ja katosi kuvioista. Muut lääkärit ovat hoitaneet tapaustani sen jälkeen. En edes tiedä kuka on varsinainen ”vastuulääkärini”, vai onko sellaista. Ehkä ryhmä lääkäreitä, koska ainahan nuo vaihtuvat, kun on vastaanottoaika. Harvemmin sattuu sama lääkäri montaa kertaa peräkkäin.

Kivut olivat selässä, ja isä kuvaili niitä niin tyttärelleen kuin soittaessaan urologian poliklinikalle liikkuviksi kivuiksi.

Minulla oli sama alkuaikoina. Kipukohdat merkillisesti hyppivät paikasta toiseen! Nykyisin minulla esiintyy lähes yksinomaan alaselkäkipua. Se ei ole hirveän kovaa, mutta haittaa nukkumista ja työskentelyä. Onneksi se on rauhoittunut tavanomaisilla särkylääkkeillä. Kallosta löytyy sormella painamalla kipupisteitä, mutta niihin ei yleensä koske, joskus lievästi. Huimausta ei ole onneksi enää lähiaikoina esiintynyt.

Iltalehden juttu on pitkä. Siitä saa käsityksen, että Ainon isää ei oikein hoidettu kunnolla missään vaiheessa. Sänkyyn sitominen saattohoitopaikassa on järkyttävää!

Tytär teki valituksen Valviralle ihan aiheesta!