Eilen oli 60. syntymäpäiväni. Kiitos kaikille onnitteluista! En juhlinut sen kummemmin. En lähettänyt kutsuja, en leiponut kakkua, en pitänyt pannua kuumana. En ole oikein juhlaihmisiä, enkä hyvä juhlien järjestäjä. Yleensä mieluummin pakenen. 50 vuotis -juhliani pakenin Kreikkaan 1. vaimoni kanssa. 10 vuotta myöhemmin pakenin 2. vaimoni kanssa  terveyskeskukseen, jossa minulle oli aika varattuna verikokeeseen. Jo kolmas kerta.

Näytteenoton jälkeen ajoimme kaupunkiin syömään nepalilaiseen ravintolaan nimeltä Base Camp. Nimi juontunee  vuorikiipeilystä, jossa nepalilaiset serpat toimivat oppaina. Ravintolan sisätilat näyttivät siistiltä. Ilmeisesti nepalilainen työntekijä tai ravintoloitsija itse, en tiedä, toivotti meidät tervetulleeksi ja opasti pöytään. Pöydän vieressä olevaan ikkunaan oli kiinnitetty olutmainoksia ”Serpa” ja ”Everest”.  Vesikin kelpaa. Sitä tuotiin pöytään kannullinen.

Tilasin mixed – annoksen, johon sai valita lounaslistalta kaksi ruokalajia. En muista annosten nimiä, mutta valitsin kalaa ja kasviksia, joiden kohdalla oli chilin kuva. Vaimoni valitsi yhden ”ei mixed” annoksen, joka sisälsi kanaa. Lounaaseen sisältyi myös itsepalveluna kahvi, sekä alkupalaksi melko vaatimaton salaatti -buffee: suomalaista tomaattia, suolakurkkua, punajuurta ja pitkulaisia paprikoita. Lounaan hinta oli noin 8-12 euroa, annoksesta riippuen. 

Integroitu peltinen yhdistelmäkuppi!

Ravintoloitsija oli keksinyt näppärän keinon downshiftata työmäärää ja kustannuksia. Nimittäin ateria tuotiin pöytiin metallitarjottimella, johon oli prässätty syvennyksiä. Eri ruokalajit ja kastikkeet tarjottiin näissä prässikupeissa. Peltitarjotin integroituine kuppineen toimi samalla ”lautasena”, josta syötiin. Viritys helpottaa varmasti työtä ja kustannuksia, koska joka ruokalajille ja kastikkeille ei ravintolan tarvitse hankkia erillisiä posliiniastioita, eikä pöytiinkään tarvitse kantaa kuin se yksi tarjotin asiakasta kohden. Asiakkaiden poistuttua pellit voi heittää tiskikoneeseen, tarvitsematta pelätä niiden särkymistäkään.

Intialaistyylisesti mausteinen sapuska oli sinänsä ihan ok. Harmi vain, että jäähdytyslevyllä varustettuna se viileni nopeammin kuin sen ehti syömään! En kuitenkaan ole kovin kranttu ruoan suhteen. Syön melkein mitä vain, kylmää tai kuumaa, kunhan nälkä lähtee. Siihen tarkoitukseen nepalilaisen ravintolan annos oli riittävä. Ainakin kylmentynyttä riisiä oli niin paljon, että ”jouduin” syömään puolet vaimonikin riisistä, jota hän ei jaksanut syödä kaikkea.

En sano, että ravintola olisi huono. Kyllä se työpaikkaruokalana menettelee, mutta ravintolan ”tähteytystä” peltilautasmalli kyllä redusoi. Ei mikään viiden tähden ravintola. Nopeasti jäähtyvästä ruoastakin pyyhkeitä. Ja kun vielä pöytäliinan virkaa toimitti paperi, niin olisin melkein voinut kuvitella kaapivani papusoppaa peltilautaselta jossakin laitoksessa. Antaisin kaksi ja puoli tähteä. Parempi kuitenkin kuin kauppakadun kiinalainen.

Seuraavan kerran ajattelimme mennä koesyömään uuteen thairavintolaan, joka näkyy vasta ilmestyneen kadun toiselle puolelle, lähelle nepalilaista.