On kaikenlaisia muistopäiviä. On muistopäiviä mukaville asioille ja vähemmän mukaville. Sellaisillekin, joita ei olisi halunnut koskaan tapahtuvan, kuten esimerkiksi syyskuun 11.

Olisi saanut minunkin elämäni kirja mennä käsikirjoituksen mukaisesti, ilman improvisointia, niin kuin se meni. Nopeasti, kuin tuulenpuuska olisi repäissyt loppusivut irti kirjan henkilöiden sydämet särkien. Ainakin päähenkilön eli minun. Mitäpä väliä sillä on, se olen vain minä, Oskari Olematon, nolla katu nolla.

Neljännesvuosisataa on vaikeaa haudata menneisyyden multiin. Särkyneiden sydämien päiväni kaivaa sieltä monia muistoja mieleen, iloisia ja surullisia. Surullisuus tietysti korostuu, muutenhan tämä päivä ei olisi särkyneiden sydämien muistopäivä.

Särkyminen on surullista.

Syyskuun 11. päivänä 2001 terroristit tuhosivat New Yorkin kaksi pilvenpiirtäjää. Henkimaailman terroristit tuhosivat minun pilvenpiirtäjäni, jonka huipun piti ulottua taivaaseen. Ei se ollutkaan ikuinen, vaan sille kävi kuin Baabelin tornille. Kaikki tornini ympärillä olleet ihmiset joutuivat hämmennyksiin, sortuminen yllätti heidät täysin.

Ei se johtunut siitä, että olisin ajanut perheeni pihalle. En käyttänyt alkoholia. Eikä siitä, että olisin pihistellyt. Sijoitin ansioni yhteiseen kassaan, omista toiveistani tinkien. Harvoin ostin mitään suoranaisesti itselleni. Ainakaan mitään kalliimpaa. Lentokerhoonkin menin ja Keniassa kävin vasta yli viisikymppisenä ja nekin velkarahalla.

Tulin töistä aina kotiin. Kiltisti kuin partiopoika. Myönnettäköön, että, elämä tuntui usein turhauttavalta, mutta en ollut pois kotoa, niin etteikö perheeni olisi tiennyt missä olin. Taisin olla vain pari kertaa yötä pois muun kuin vuorotyöni vuoksi.

Eräänä juhannuksena olin tuttavaperheen luona ja toisella kertaa erään foorumin miittipaikassa. Jäin yöksi, koska juniakaan ei kulkenut siihen aikaan. Sivumennen sanoen, käsittääkseni, olin miitissä ainoa vesiselvä, joka en tippaakaan maistanut miestä väkevämpää. Suurimman osan ajasta istuskelin yksinäni, kun muut hilluivat humalassa jossain. Olisi ollut parempi etten olisi sinne mennytkään.

En myöskään ollut väkivaltainen. Paitsi henkisesti. Ja narsisti, kuten kaikki irti päästetyt. Demonit ynnä muut räyhähenget kiusasivat minua yötä päivää teiniangstilla ja viiden kympin villityksellä. Olisin minä voinut rakastaa, niin kuin rakastetaan, mutta olin niiden vallassa, etten huomannut rakennukseni edes huojuvan, kun se jo romahti kasaan ja upposi samantien kuin Titanic, vaikka sen piti olla uppoamaton.

Saatoin joskus harvoin olla tunteellinen hupsukin. Itkin, kun katsoin Titanic – elokuvaa elokuvateatterissa. En muista oliko se muistopäivänä, mutta usein muistopäivänä kävimme elokuvissa.

Niin paljon en ole kuitenkaan kuunaan itkenyt kuin silloin, kun oma titanicini upposi. Uskokaa tai älkää, mutta kyyneleitä tulvi kuukausia. Kuljin toisinaan mustat lasit silmillä sisätiloissakin, ettei muut olisi nähneet. Ei minusta olisi saanut päästää irti, mutta ymmärrän, että usko minuun oli mennyt. Ihme, että niinkin kauan joku jaksoi.

Sain minkä ansaitsin

On vaikeaa kuvailla sitä tuskaa minkä kävin lävitse, niin suuri se oli. En toista kertaa halua moista kokea. Mutta sain, minkä ansaitsin ja syystäni kärsin, joten viholliseni voivat olla tyytyväisiä. Ne uskovaisetkin, joiden suu puhuu armosta, mutta käsi vääntää veistä haavassa. Hyvä niin. Mauton suola, joka ei kelpaa maahan eikä lantaan, joutaa pois heitettäväksi.

Aika perusteellisesti haaksirikon tuulet ovatkin puhaltaneet pöytäni puhtaaksi. Mikä syöjäsirkalta jäi, sen söi tuhosirkka. Ei ole pahemmin kontaktia omiin sukulaisiinkaan, äitiäni ja lapsiani lukuun ottamatta. Veljeni kanssa en ole puhunut vuoteen. Livun hiljaa pois kuin harhaileva tähti taivaan avaruuksissa.

Ei, liian synkkää. ”Be happy, don’t worry” sanovat thait, vaikka kaikki elämässä menisi päin peräpeiliä. Olkoon se minunkin mottoni. Itseasiassa Jeesus opettaa asennoitumaan samoin: ”Kuka teistä voi murehtimisellaan lisätä ikäänsä kyynäränkään vertaa”.

Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi murehtimiseen ja synkistelyyn. Ei se ainakaan elämää pidennä. Uskomatonta miten aika lentääkin. Karilleajostani tulee kohta kaksi vuotta ja aprillipäivänä tulen olleeksi naimisissa vuoden.

Eihän sitä tiedä, vaikka vielä saisin joskus uuden herätyksen. Thaimaassa ainakin riittäisi työsarkaa, sehän on lähes kyntämätöntä peltoa koko maa.