Kuten jo edellisissä blogauksissani hieman verhoa raottelin, niin tämän vuotinen jouluni tuntui ripauksen enemmän Joululta kuin viime vuonna, jolloin en viettänyt joulua ollenkaan. Kohtaamani onnettomuus ei oikein joulumieltä virittänyt. Tämä Joulu on mennyt jo vähän paremmin.

Siivosin huoneistoa joulua varten ja ripustelin jouluvaloja ja joitakin koristeita. Itseasiassa joulukuusikin oli. Tai kaksikin, sellaisia pienia ikikuusia kirjahyllyn päällä. Anna niiden olla siellä muinakin aikoina.

Ostin muutamia joulukukkia, 4 hyasinttia, joista tulee jouluinen tuoksu,  joulutähden ja kaksi amaryllista, joista toisen annoin äidilleni. Olen aina pitänyt kukista, vaikken mikään viherpeukalo olekkaan. Nuorempana varsinkin harrastin kukkien ja viherkasvien kasvatusta enemmänkin. Virittelin niille valoja ja suunnittelin automaattisia kastelujärjestelmiä. Silti ne tuppasi kuihtumaan ja kuolemaan ennen aikojaan.


Kukat kukkivat aikansa, kuten ihminenkin. "Katselkaa kukkia, kuinka ne kasvavat: eivät ne työtä tee eivätkä kehrää. Kuitenkin minä sanon teille: ei Salomo kaikessa loistossansa ollut niin vaatetettu kuin yksi niistä. Jos siis Jumala näin vaatettaa kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna uuniin heitetään, kuinka paljoa ennemmin teidät, te vähäuskoiset!"

Olisikin uskoa, ettei tarvitsisi työtä tehdä ja silti saisi hankittua kaiken haluamansa. Mitä sitten? Huomenna uuniin heitetään, vaikka kuinka kauniisti olisi vaatetettu. Tulevaisuutta on vaikea ennustaa, mutta toivon pääseväni taivaaseen kuolemaa näkemättä. Jos sitä ei kuitenkaan minulle suoda, niin sitten mieluummin uuniin kuin arkkuun. Ja tuuli vieköön tuhkani.

Heittäydyin taas surumieliseksi. Joulu on ilon juhla. "Minä ilmoitan teille suuren ilon", julisti joulun enkelikin. Kristillisyyttä ei hirveästi Jouluuni  kuitenkaan sisältynyt. En käynyt kirkossa, enkä lukenut jouluevankeliumia, joka minulla oli ennen vanhaan tapana lukea perheeni kanssa, jouluaattona ruokailun yhteydessä. Silti oli mukavaa, jouluista tunnelmaa, kun poikani perheineen tuli viettämään aattoa kanssamme ja tyttäreni seuraavana päivänä.

Ensimmäistä kertaa jopa pukki kävi. Itse olin aikoinani niin uskonnollinen, etten ottanut pukkia jouluohjelmaamme ollenkaan. Kertaakaan ei pukki käynyt lasteni ollessa pieniä. Tiedä sitten paljonko he siinä menettivät. Pukittomuuteeni vaikutti sekin, ettei itselläni ole oikein mitään mukavia pukkiin liittyviä mielikuvia. Uskoin kyllä pukkiin ja tonttuihin, mutta lähinnä pelkäsin niitä ja kun pukki tuli, niin toivoin vain, että se jakaisi pian lahjat ja lähtisi. Eipä lahjojen jakaminen kauaa kestänytkään. En tainnut koskaan olla niin kiltti, että olisin ansainnut muita kuin risuja. Siihen aikaan sanottiin, että pukki tuo tuhmille lapsille risuja.

Muutamia vaatimattomia pakettejamme availlessa me kuulema veljeni kanssa ihmettelimme, miksi meille aina tulee köyhä pukki, eikä rikas kuten serkuillemme. Viimeisen kerran pukki kävi sinä vuonna, kun veljeni tokaisie:  – Sinä olet siposen hessu! Johon pukki – Ei taida nämä pojat enää pukkia tarvita. Oma poikani ei valitettavasti nähnyt pukkia vieläkään, kun hänen piti tietenkin mennä jonnekin, juuri kun pukki tuli. Pukki osasi matkia poikani ääntä niin oivasti, ettei Lotta pelännyt yhtään. Oli ihan hauskaa. Lotta oli kiltein kaikista saaden paljon lahjoja. Minä tuhmin, enkä saanut yhtään. 

Vitsi vitsi, en ehkä ole saanut kaikkea toivomaani, mutta olen silti saanut elämässäni lahjoja yllin kyllin. Terveyttä esimerkiksi. Sitä ei voi ostaa rahalla. Tai jossakin määrin voi. Rikas voi rahalla ostaa parempaa hoitoa kuin köyhä. Rikas pääsee jonojen ohi yksityiseen hoitoon esim. kalliisiin leikkauksiin. Vastaavassa tilanteessa köyhän on yleensä kärsittävä ja kuoltava ennen aikojaan. Siksi en oikein usko, että "Herra käyttää lääkäreitä", jolla tavalla kristillisissä piireissä on tapana sanoa. Jos niin on, niin rikas saa Herralta hoitoa helpommin kuin köyhä. Moinen puolueellisuus rikkaiden eduksi ei oikein istu kristilliseen jumalakuvaan.

Miksi jotkut on sairaita ja jotkut ei? Kysymys, johon ei liene olemassa vastausta. Äitiparka on sairastanut koko ikänsä, lapsesta saakka. Hän usein sanoo, että hän on niin syntinen, että sen tähden häntä rangaistaan sairauksilla. Hän on jonotti polvileikkaukseen useita vuosia ja kun vihdoin pääsi, niin isäni sairastui syöpään ja äitini oli pakotettu perumaan oma leikkauksensa. Isäni kuoleman jälkeen äitini luopui uudesta vuosien jonotuksesta. Lääkärit sanoivat, ettei hän ehkä ikänsä puolesta enää kestäisikään. Jos hän aikanaan olisi päässyt leikkaukseen, olisi se ainakin elämän laatua parantanut. Nyt jokainen vaivalloinen askel keppien kanssa tuottaa tuskaa. Jos hän kaatuu, niin omin voimin ei pääse nousemaan ylös.

Aattoilta pitkä on. Poikani perhe lähti taloyhtiönsä joulusaunaan. Hieman olisin kaivannut itsekin saunaa, mutta pakko tyytyä siihen mitä on. Loput aatosta kului joulumusiikkia kuunnellessa vaimoni kaa kahdestaan ja tietokoneella tietenkin. Taisi mennä aamuviiteen.

Joulupäivänä kävin hakemassa tyttäreni perheen syömään kinkkua ja muita jouluruokia, joita olin varannut. Tosin vain yhden laatikon kutakin, peruna- porkkana- ja lattulaatikkoa. Ne riitti kaikille kuin lesken öljy. Ja vielä jäi tähteeksikin. Siis kinkku ja laatikot riittivät aattona poikani perheelle ja joulupäivänä tyttäreni perheelle ja meille itsellemme molempina päivinä ja vielä seuraavaksi päiväksi. Joko he söivät tosi vähän tai ihme todella tapahtui! Ruokailun jälkeen juttelimme niitä näitä ja pelasimme puoleen yöhän asti Samin ostamaa lautapeliä.

Tapaninpäivänä päätimme käydä viemässä äidilleni kukan hänen asunnolleen. Palattuamme haimme poikani junalta. He olivat viettäneet joulunsa äitinsä luona. Sen jälkeen tapaninpäiväkin oli suurinpiirtein pulkassa.

Se minun joulustani. Ihan kiva. Oli monta päivää vapaatakin. Huomenna aamuna olisi noustava neljältä töihin. Vihaan aikaisia aamuja, olen illan virkku ja aamun torkku. Se on siis se tapa, joka talon hävittää – vanha viidakon sanonta. Paikkansa on pitänyt, ainakin minun kohdallani. Mutta aamujuna jyskyttää, vanhaa ystävää..  ja ei aikaakaan, kun inhat aamuherätykset ovat ohitse.